Hae
Palasia Arjestani

*ituttaa olla vain keskinkertainen

Mä olen yleensä suht tyytyväinen elämääni, mutta viime aikoina mua on alkanut ärsyttää, koska en ole oikeastaan missään erikoisen hyvä. Jo bodausvuosinani halusin kovasti kisata, kasvaa ja kehittyä, mutta ei. Kroppa vaan ei ollut samaa mieltä. Vaikka kuinka kovaa treenasin ja söin millin tarkasti niin tietyt lihasryhmät vaan laahasivat jäljessä eivätkä suostuneet yhteistyöhön. Sitten tuli aika kun vaihdoin crossfitiin ja alkuhan oli yhtä huumaa kun tekniikat kehittyi ja treenipainot nousivat. Kroppa muuttui siinä sivussa naisellisempaan muotoon ja tykkäsin siitä kovasti. Sitten alkoi sairastelua ja kehitys loppui kuin seinään.

Wallballien tilalla kb frontsquat.

Wallballien tilalla kb frontsquat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt olen tullut siihen pisteeseen tätä omaa touhua miettiessäni, että mä taidan oikeasti olla vaan aika helvetin keskinkertainen urheilija eikä se siitä muuksi muutu vaikka kuinka yritän. Olen vierestä katsonut ja ihmetellyt kuinka vasta vähän aikaa treenanneet ovat pyyhkineet voimatasoissa ja treeneissä mun ohi. Olen yrittänyt kaikkeni ja antanut kaikkeni ja silti. Olen aina vain keskinkertainen. En erityisen hyvä missään, mutta en ihan susipaskakaan. Haluaisin tulevaisuudessa kisata crossfitissä ja leikilläni olen sanonut tavoitteekseni vuoden 2023 Karjalan kovin mastersit. Mutta tiedättekö mitä? Ei se mitään leikkiä ole ollut. Mun kehitys on niin saatanan hidasta, että hyvällä tuurilla ja kovalla treenillä mun tempaustulos on ehkä 35kg tuona vuonna ja 50kg raja ylitetty clean & jerkissä.

Box overseja.

Box overseja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen vihdoin ja viimein myöntänyt sen, että halu ja todellisuus ei todellakaan kävele käsikädessä. Vaikka kuinka tahtoisin olla hyvä niin en sitä vain ole. Joistakin ei koskaan kuoriudu huippu-urheilijaa, ei edes lahjakasta harrastajaa. Nämä sairastelut ja loukkaantumiset tuskin ainakaan helpottaneet mun tilannetta ja olkapää on pistänyt osan treeneistä nyt jäihin. Olkapäässä on ilmeisesti joku limapussin tulehdus ja paranemisaika melko pitkä. Peukalon jänteestä löytyi hyvälaatuinen rappeumasairaus että näillä nyt mennään eteenpäin sen verran kun päästään.

Olishan se mukavaa kun olis rakastamassaan lajissa parempi kuin mitä on. Vituttaa olla vain keskinkertainen. Se käy luonteen päälle ja pahasti.

Illalla taas olemaan aktiivisesti keskinkertainen. Juoksutreenit. Hate it.

39 kommenttia

  1. niinuli kirjoitti:

    Hei, tiedän tunteen! Mä oon kanssa yrittänyt parissakin lajissa olla loistelias.. huonolla menestyksellä 🙂 esimerkkinä voin kertoa, että oon harrastanut juoksua vuodesta 2007, enkä ole ikinä päässyt kovaa, en ikinä. Raivostuin kerran täällä blogia lukiessani, joku kirjoitti et kävi juoksemassa tyyliin kahteen vuoteen ja oli juossut 10km alle 50min, siis wtf?! Vastasin hänelle, että suosittelen alkaa harrastaa enemmänkin juoksemista, jos tulos on harjoittelematta tuo. Hän tähän vastasi, ettei oikeastaan ole juoksemisesta niinkään kiinnostunut. Naamani on edelleen vihreä kateudesta…

    • Jonna kirjoitti:

      Toi juoksu onkin täysi mysteeri! Toiset pinkoo pitkiäkin matkoja ihan tosta vaan mutta mulle se on aina ollut todella vaikeaa. Nyt tuntuu että sillä saralla alkaa ehkä vähän helpottaa enkä hyydy ihan niin nopeasti kuin ennen 🙂

  2. LK kirjoitti:

    Mulla on vähän sama ongelma… Mutta toisaalta en ole siinä elämäntilanteessa, että voisin panostaa niin paljon että voisin saada toivomaniani tuloksia. Tiedostan siis, että tällä panostuksella ei kilpailla. Sullakin varmasti sairastelut verottaa. Nousujohteiset tulokset vaatii melkoisesti treeniä.

    • Jonna kirjoitti:

      Sama se on kyllä mullakin. Jos haluaisin kisata niin pitäis treenata enemmän ja pyrkiä kisaryhmäänkin. Siihen taas ei aika riitä 🙁

  3. Anne kirjoitti:

    Moikka!
    Hyvä teksti taas, ja just ”oikeeseen” aikaan. Ite oon nimittäin just tänään kamppaillu smanlaisissa ajatuksissa. Tuntuu että on riittämätön eikä oikeen saa vietyä mitään ”ihmeellistä” eteenpäin, mitään kunnioitettavaa. Mut toisaalta jos nauttii siitä arjesta missä elää, niin onko sitä pakko väkisin tehdä mitään suurta? Itselle se ehkä tuntuu vähän pakolta ja pitää varmaan päästä pois siitä ajatusmallista. Ehkä pieni paine auttaa painamaan parastaan ja tavoittelemaan jatkuvasti jotain merkittävämpää?
    Sulla on huikea blogi, ihania postauksia ja vaikutat hurjan positiiviselta ihmiseltä! Tsemppiä sulle ”vaivojen” kanssa, toivotaan että helpottavat pian! 🙂

    • Jonna kirjoitti:

      Ei mun mielestä tartte tehdä mitään suurta jos nauttii elämästään! Mulla on lähinnä se, että haluaisin niin kovasti olla crossfitissä hyvä mutta en sitä todellakaan ole. Toisaalta just se seikka ajaa treenaamaan päivästä toiseen ja vahvistamaan omia heikkouksia. Ehkä mä jonain päivänä vielä olen hyvä. Ainakin parempi kuin nyt 😉

  4. Piia kirjoitti:

    Voi Jonna ymmärrän turhautumisesi, kun tällä hetkellä itse painiskelen pitkälti samojen asioiden parissa. Punttipuolella painot on kyllä nousseet takaisin ennen kisoja aikaan, mutta eipä tuo kehitys enää minunkaan kohdalla päätä huimaa. Olkapäät on mun fysiikassa heikkous ja kisadieetin aikana oireili oikea olkapää. Tuo oli varmaan 3 kk todella kipeä ja olkapäiden sekä rinnan treenaaminen oli mitä oli ja kisoissakin sitten nuo puutteet näkyivät. Oikea olkapää tuli kuntoon vasta levolla ja kortiosnipistoksella. Nyt on vasen olkapää alkanut oireilemaan ihan samalla tavalla… ja taas on noiden juuri perässä laahaavien lihasryhmien treenaaminen vaikeaa. Lisäksi ruokavalion kanssa tappaleminen aiheuttaa harmaita hiuksia ja ilmeisesti tällähetkellä gluteiini aiheuttaa jos jonkinnäköistä nivelvaivaa ja siitä pitäisi pystyä erossa pysymään. Lisäksi nyt olen flunssaillut tänä vuonna jatkuvalla syötöllä ja taas tuntuu, että flunssa orastaa nurkan takana… vaikka edellinen AB-kuuri loppui juuri vajaa viikko sitten. Todella paljon ärsyttää tämmöinen emmänytiiä voinko treenata vai en ja se ettei sitten pysty aina kunnolla tekemään kaikkea kremppojen takia. Tietenkin yritän aina ajatella, että voisi asiat olla huonomminkin, että ei pystyisi liikkumaan vaikka ollenkaan jne… mutta kun kehitystä haluaisi ja juurikin se keskinkertaisuus itsessä ärsyttää.Minähän ilmoittauduin kanssa nyt kesäkuun Grossfitin on-ramp kurssille, kun olen siitä pitkään haaveillut… siinä sitä vasta saakin varmaan tuntea olevansa todella susihuono, kun hapenottokyky on ihan nollassa ja tekniikat grossfittiä ajatellen varmaan ihan hanurista. Mutta saanpahan kokeilla 🙂
    Tsemppiä sinulle ja kyllä sä monen mielestä olet kaikkea muuta, kun keskinkertainen 🙂

    -Piia

    • Jonna kirjoitti:

      Ääh, loukkaantumiset ja sairastelu on ihan hanurista! Crossfit voiskin olla sun laji 😉 Sekään ei kyllä ole mikään kovin olkapää ystävällinen laji, varsinkaan jos niiden kanssa on jo muutenkin ongelmia. Alota varovasti!

  5. www kirjoitti:

    Kaikkien ei tarvii eikä voikaan olla parhaita! Ja kun taso on tarpeeksi kova, se joka muussa porukassa on huippu, onkin ”enää keskinkertainen”. Joku jossain on aina parempi. Ja ties vaikka hurahdat vielä joskus siihen lajiin, jossa sä oot harjoittelematta paras 😉

    • Jonna kirjoitti:

      Toi on muuten erittäin totta. Oli kuinka hyvä tahansa niin aina löytyy parempia ja sitten sitä onkin vain keskinkertainen. Eli Ehkä mä oonkin oikeesti hyvä 😀

  6. MariA kirjoitti:

    Mä tipuin todella korkealta silloin joskus kakskakkosena, kun menin elämäni ensimmäiseen kuntotestiin, mistä odotin luonnollisesti tulosta hyvä. Salilla kävin kuitenkin neljä kertaa viikkoon ja ennen ja jälkeen treenin tein parikymmentä minuuttia aerobista ja siihen päälle vielä koiranlenkitykset (eikä mitään köpöttelyä todellakaan) että pyöräilyt (työmatkoista 10 km/pv).
    Työkaverini joka ei hyötyliikkunut ja ainoa liikunta oli kevyt punttijumppa kolme kertaa viikossa, oli hänkin saanut tuloksen hyvä, joten tottahan mullakin. No ei sitten lähellekään! Tuloksena pari pykälää huonompi eli jopa hieman alle keskivertokunto. Kyllä siinä vähän aikaa koitti kaivaa vaikkua korvista ennenkuin tajusi että kyllä se testi näin väitti. Pari vuotta seurailin sykettä ja tein äärirajatreenejä mikä johti ainoastaan järkyttävään flunssakierteeseen, joten päätin että ihan sama olenko johonkin muuhun verrattuna keskiverto. Koska jos munlaisia tyyppejä laitettaisiin sata vierekkäin, niin omassa luokassani olisin varmasti kovakuntoisimmasta päästä 😀
    En tiedä kuulostanko mä jonkun korviin kauhealta luovuttajalta, mut mun puolesta kaikki saisivat painia ihan itsekseen omissa sarjoissansa ilman mitään vertailua toisiin ihmisiin. Paitsi sitten ne superihmiset jotka on niitä maailman parhaita ja hakkaa kaikki 😀

    • Jonna kirjoitti:

      Näin se vaan on, että toisilla jotkin asiat luonnistuvat helpommin kuin toisilla, mutta jos laitettais riviin monta munlaista niin saattaisin ollakin oikeasti aika hyvä. Kyllä mullakin on asioita jotka multa luonnistuu helpommin kuin monelta muulta. Harmi vaan ettei yksi niistä ole urheilu..

  7. heikkopeikko kirjoitti:

    Niin tuttuja ajatuksia. Mulle tosin riittäisi vaikka se keskinkertainen, musta tuntuu että tässä ollaan kyllä keskivertoa alempana.
    En haluaisi edes olla paras, mutta haluaisin kuitenkin kehittyä omalla tasolla eteenpäin. 3 vuotta tankotempauksia todella riepoo, kun joka kuukausi tulee vaan laumoittain uusia aloittelijoita, jotka parissa kuukaudessa pääsee jonnekin päälle 40 kiloon. Ja kuitenkin mulla on tunne, että kehonhallinnassa ja koordinaatiossa olen kohtalaisen hyvä (ja telinevoimistelun ammattivalmentaja kaverinikin on sitä mieltä että hahmotan harvinaisen hyvin kehon liikettä) , mutta en saa sitä mitenkään siirrettyä tempaukseen.

    Vaikka joskus vajoan tuohon surkeuden suohon, en silti luovuta. En treenaa pakkomielteisesti ja hampaat irvessä, pyrin vain treenaamaan säännöllisesti 4-5 kertaa viikossa. Mun tavoite on nykyisin tuo säännöllinen treeni ja muusta en ihan hirveästi välitä enää.

    • Jonna kirjoitti:

      Mä en myöskään kyseistä liikettä ymmärrä. Enkä ymmärrä miks en sitä ymmärrä ollenkaan. Todella ärsyttävää! Sama mulla on kuin sullakin, en todellakaan aio luovuttaa vaan treenaan ihan yhtä paljon kuin ennenkin! Kenties jonain päivänä koen jonkun valmistumisen 😀

  8. Lukija kirjoitti:

    Älä oo niin ankara itelles.. 🙁 Minä ihailen sinun kroppaasi, olet tosi hyvässä kunnossa! Olisin ikionnellinen jos olisin yhtä vahva kuin sinä! Leuka pystyyn ja loppuu se muihin vertailu. 🙂 Mitä jos miettisit miten paljon olet ylittänyt itsesi ja oppinut uutta? Kliseistä mutta minusta terve ajattelutapa. Itsensä voittaminen on parasta, ei muiden tai kisoissa voittaminen. Oot upea ihminen!

    • Jonna kirjoitti:

      En mä koe olevani ankara itselleni, päinvastoin. Oon huomannut, että tarvitsen tämän hetkittäisen ”romahduksen ja analysoinnin että pystyn taas puskemaan itseäni parempiin suorituksiin. Tän hetken fiilikset on varmasti osittain myös loukkaantumisten syytä. Ärsyttää kun ei voi tehdä sitä mitä haluaa!

      Tuokin on erittäin tärkeää muistaa. Että kuinka paljon on kehittynyt ja oppinut uutta. Ja se on paljon! En olis koskaan uskonut että oppisin kävelemään käsilläni 😉

  9. hippaliinu kirjoitti:

    Et ole keskinkertainen blogisti, vaan erittäin HYVÄ! 🙂

    Aito ja helposti samaistuttava teksti. Olen tavallinen liikkuja, jolla on joka viikko pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta treenejä. En silti näytä miltään. En ole lihava, laiha tai lihaksikas. Kuntotesteissä en ole koskaan pärjännyt. 10km lenkki menee ehkä yrjö kurkussa tuntiin rykäistynä. Mikään lihasryhmä ei ole hyvä. Ei ole mitään lajia, missä olisi hyvä, silti vaan tamppailen menemään ja yritän hikoilla joka viikko. Miksi siis liikkua vuodesta toiseen? Että pysyisi terveenä ja saisi nauttia siitä paljon puhutusta hyvästä olosta, jonka liikunta tekee. Riittääkä tavoitteeksi se, että liikunta on säännöllistä ja terveyttä tukevaa?

    Sun blogin linja on toimiva, toivottavasti bloggaus- into ei häviä! 🙂

    • Jonna kirjoitti:

      Tavoitteeksi todellakin riittää se että on liikunta on säännöllistä ja tukee terveyttä! Se on tavoitteista tärkein, joka välittää, iällä pääsee unohtuu kaiken muun kohotuksen keskellä. Mä tarvitsen itse sen ohella myös konkreettisia tuloksia. Ainakin vielä. Ja kyllähän niitä tuleekin, hitaasti mutta varmasti 🙂

      Bloggausinto tuskin on ihan just loppumassa 😉

  10. H kirjoitti:

    Ymmärrän niin hyvin sua! Aloitin viime syksynä innoissani crossfitin ja nyt keväällä alkuhuuman jälkeen olin jo hetken lopettamassa koko touhun, koska turhauduin kovan treenin myötä aktivoituneisiin vaivoihini ja siihen etten edisty missään sitten millään enkä saa toimimaan niitä juttuja mitä muut saa. Ydinongelmana itselläni on muihin vertaaminen; esim. miksi joku ekaa kertaa hyppiksellä hyppivä tekee heti putkeen 10 du:ta ja mä en saa vieläkään yhtään!?
    Oon yrittänyt ajatella tätä psyykkisenä haasteena itselleni; joka kerta on muistutettava itselle että minä ja tuo toinen ollaan erilaisia lähtökohdilta, ruumiinrakenteelta, henkisen kantin osalta jne. ja yritän huomioida ne ihan pienetkin edistymiset… Hyvä, osuva postaus oli; kiitos taas! Hyvin sä vedät ja hyvältä näytät!

    • Jonna kirjoitti:

      Jep, samaa älytöntä vertailua mäkin välillä teen: miks mä en opi tempausta vaikka moni muu oppii sen todella nopeasti? Miksi olen edelleen niin helvetin hidas? Näiden asioiden kanssa kamppailu käy välillä nupin päälle, mutta pistää samalla treenaamaan entistä kovempaa. Aina pitäisi muistaa että meistä jokainen lähtee treenaamaan ihan erilaisista lähtökohdista!

  11. anita kirjoitti:

    Mullaki tollasta taantumaa tulee aina välillä, niinku varmasti kaikilla urheilijoilla joskus! Kuitenki kehityt pikkuhiljaa, mieti jos nousujohteista kehitystä ei tapahtuis ollenkaan! Kunhan pääset sairasteluista kunnolla irti ja olkakrempat sun muut kuntoon, niin äkkiä alkaa treenitki kulkea. Sulla ikävästi hyvät putket aina katkeaa :/ mut kuhan saat putken päälle nii kehitystäki tapahtuu varmasti 🙂 jos ei ihan hetkessä, nii sit vähä hitaammin, mut tapahtuu kuitenki 🙂 ja just niinku instaan laitoit -oot loppupeleissä kehittyny hurjasti lähtötilanteesta!

    • Jonna kirjoitti:

      Jep, pitäisi olla tyytyväinen jo siihen pieneenkin kehitykseen! Melkein pitäis selailla omaa wodconnectin treenipäiväkirjaa ajassa taaksepäin ja verrata tän hetken tuloksia vaikkapa vuoden takaisiin.

      Mulla on vähän turhan paljon ollut sairastelua ja nyt tän olkapään sekä peukalon kanssa ongelmia. Ehkä nämäkin tästä vielä selätetään ja pääsen taas treenaamaan entiseen malliin 😉

  12. Emma kirjoitti:

    Hei Jonna!!! Kiitos aivan mahtavasta blogista jonka löysin kk sitten sattumalta. Pidän niin sun maanläheisyydestä ja oikean arjen ja elämän jakamisesta. Itse pystyn täysin samaistumaan blogiisi. Olen entinen tod. aktiivi liikkuja. Nyt pesueeni on mies, tyttö 3 v ja koira sekä haastava työ. Niin monet palikat siirtyneet entisestä ja ihanaa perhettäni en vaihtaisi. Mutta liikkumisen ja oma aika sekä ns. ” itsensä viilaus ” on jääneet. Puhumattakaan selkävammasta mikä rajoittaa nyt kaikkea..Työkseni vielä hoidan ihmisiä… Tällähetkellä mietin, että kunhan vaan selvitään huhtitoukokuun jutuista. Ja liikuntasuoritteet ovat sitten joskus… Ihanaa kevättä !

    • Jonna kirjoitti:

      MOikka Emma!

      Kiva kuulla, että olet eksynyt tänne ja vielä tykännytkin! Itse vanhana selkävaivaisena tiedän tuon tilanteen…En pystynyt tekemään juuri mitään! Kannattaa hoitaa selkä kuntoon ja sitten vaan liikkumaan 🙂 Töissäkö sinulla on selkä mennyt?

  13. Eve kirjoitti:

    Samankaltaisia ajatuksia on ollut myös minulla. Ajoittaisia epävarmuus-kohtauksia, pystynkö? kehitynkö? onko kaikki aivan turhaa? Minulla on urheilua taustaa vasta alle 2 vuotta, voimanoston parissa. En voi olla vertailematta omia tuloksiani toisten tuloksiin: ”Tuo on treenannut saman verran kuin minä ja nostaa jo 20kg enemmän maasta kuin minä!” Yritän parhaillani lopettaa itseni vertaamista muihin nostajiin ja keskittyä omaan tekemiseen, koska tämä voimanosto on kuitenkin se minun juttu. Haluan kisata vielä vanhana mummona tässä lajissa! Eipä muu auta kuin treenailla vaan ja tulevaisuus näyttää tulenko nostamaan kovia tuloksia vai en, mutta kivaa tämä silti on ja se on pääasia.

    Ja ihan yleisesti naisilla tuntuu epävarmuutta olevan paljon enemmän kuin miehillä, näin on sanonut myös yksi maamme voimanoston ja painonnoston huippuvalmentajista. Uskon sen pitävän paikkaansa. Miehet eivät ota niinkään nokkiinsa jos ei joskus nouse, esimerkiksi minulle se on taas tosi kova paikka. 🙂

    En juurikaan crossfitistä mitään tiedä paitsi, että se hieno laji johon todella vaaditaan kestävyyttä ja voimaa.
    Minulla treenipainot junnaa silloin, jos tekniikassa on pienikin virhe eikä se virhe aina heti löydy. Ohjelmani on muokattu niin ettei ylikuntoa pääse syntymään eli painot nousevat todella hitaasti ja kevyet viikot ovat pakolliset pitää. Penkissä tulosta kuitenkin ruvetaan parantelemaan erilaisella ohjelmalla kesän aikana.

    Sun blogi on aivan mahtava juttu, joka tsemppaa varmasti monia. Arjen pyöritys, kova treeni siinä sivussa ja jaksat silti aivan ihania ruoka ja leipomisjuttuja tehdä, kadehdin! 🙂

    • Jonna kirjoitti:

      Naisilla epävarmuutta on varmasti enemmän kuin miejillä! Taitaa olla sisäänrakennettu ominaisuus. Voimantuotto onkin ihan oma lajinsa, toisilla se on helpompaa kuin toisilla ja tekniikatkin vaikuttaa todella paljon! Oikealla ohjelmoinnilla saavutat varmasti huikeita tuloksia! Meillä on mun mielestä todella hyvä voimaohjelmointi ja munkin voimatasot nousevat hitaasti mutta varmasti. Täytyy yrittä olla tyytyväinen jokaisen pieneenkin kehitykseen 🙂

      Ja kyllähän sitä aikaa riittää aina rakastamilleen asioille! Täytyy kiittää mun miestä tässä välissä, että kaikki tämä touhuilu on ylipäänsä mahdollista 😉

  14. ad kirjoitti:

    Mä olen niiiiiiiin samassa kohtaa sun kanssa. Luin eka kertaa sun blogia ja oikein nauratti. Mä olen kanssa – piru vie – keskikertainen vaikka haluaisin olla hyvä. Hurahdin myös esim crossfittiin ja treenasin kuin apina ja alun kehityksen jälkeen sairastelut yms, mutta suurimpana pattina otsassa muut, jotka menee voimatasoissa ja esim wodien ajoissa musta heittäen ohi. Joo, en ole susihuono, mutta hyvää tasoaista keskitasoa. Blääh.

    • Jonna kirjoitti:

      Eikö olekin ajatuksena todella ärsyttävää? 😀 Mutta ei se auta kuin treenata ja yrittää!

  15. Superhessu kirjoitti:

    Valitettava fakta on, että mitä tulee urheiluun, niin pelkkä motivaatio ei riitä huipulle tai edes kohtuulliseen progressioon. Tarvitaan myös geneettiset edellytykset. Jos niitä ei ole, niin niitä ei ole. Itse sain 7 vuodessa aktiivisella treenillä sen verran lihasmassaa mitä moni ukko kehittää parissa vuodessa. Ja kun sitten turhauduin ja lopetin jumppaamisen toviksi, pamahti 20 kiloa painoa 1.5 vuodessa. Olen tästä päätynyt tulkintaan, että aineenvaihduntani johdosta olisin kovaa valuuttaa jos tulisi jääkausi ja nälänhätä. Nyt kun sitten olen aloittanut treenaamisen uudestaan, on lähes masentavaa huomata, että kuinka hitaasti – jos ollenkaan – mitään kehitystä tapahtuu. Ja tämä tietenkin johtaa siihen, että motivaatio heikkenee entisestään, ja sitä myöden treenit ja kehitystä ei tapahdu. Ainoa tapa tehdä tulosta olisi luultavasti pistää roinaa ränniin, mutta ei tässä iässä enää jaksa moisiin idiotismeihin lähteä. Näillä mennään itse kukin. Tsemppiä.

    • Jonna kirjoitti:

      Jep, näin se vaan on. Toiset on geneettisesti lahjakkaampia kuin toiset ja se on seikka johon vaan ei voi vaikuttaa. Jos nyt jotain positiivisia seikkoja haluaa hakea niin tällä omalla tasollani voimantuotto mulla on parempaa kuin kestävyys. Liikkuvuus on surkeaa enkä hahmota todella teknisiä liikkeitä kuten tempausta. Voimakärjellä siis mennään 😀 Kaikkeen muuhunkin panostetaan, mutta onhan ne vähän semmoista tervanjuontia aika ajoin…

      Kaiken tämän ärsytyksen keskellä tärkeintä kuitenkin on, että pystyy ylipäänsä liikkumaan monta kertaa viikossa ja kehittyy edes hitaasti! Eteenpäin sanoi mummo lumessa 😉 Tsemppiä sullekin!

  16. geenivirhe kirjoitti:

    Moni on täällä kirjoittanut jotain just sellaista, mitä olisin itsekin voinut. Pari sanaa lisään silti.

    Luin blogisi tässä muutaman päivän aikana etenkin vanhempien vuosien osalta lähes kokonaan läpi, kun satuin tänne viikko sitten ekaa kertaa osumaan. Voisin melkein väittää tästä syntyneen tilapäisesti jonkinlaisen kokonaiskuvan 😉 Perhe-elämän haasteiden lisäksi esiin nousi toinen asia, josta ne nopeimmin kehittyvät eivät usein kärsi: paljon sairastelua sekä vammoja.

    Eräs toinen seikka vaikuttaa myös kovasti etenkin crossfitissä. WOD-tyyppinen treenaus on muottina ”kaikille sama”. Toki sitä tulee sovellettua, kuten olet tehnyt. Mutta se ei lähtökohtaisesti huomioi yksilöeroja. Olen voimailupuolella nähnyt, että siinä missä Keke Keskiverto saavuttaa 6 kk aikana hyväksi todetulla perusohjelmalla hyvät tulokset, niin osaavan valmentajan opissa samanlainen Keke voi saavuttaa 3 kk:ssa tuplasti paremmat tulokset, kun treeni on just hänelle parhaimmanlaista. Lähtökohtaisesti se WOD-muotti sopii toisille optimaalisemmin. Ideaalia olisi tietenkin oppia hiomaan wodeista ja periodeista itselle optimoidut ohjelmat, jolloin ei joudu antamaan lähtökohtaisesti tasoitusta tässäkin elämän muiden haasteiden lisäksi. Jos tosissaan haluaa tosi hyväksi, niin uskon että tällä tuloksia voi parantaa hurjasti.

    Vaan haluaako?

    Paitsi tosi lahjakkaita, kohtuu korkealla (jos ei aleta SM-tasosta puhua) on myös ei-niin-lahjakkaita mutta äärimmäisen kurinalaisia ihmisiä (ja joissain yhdistyvät molemmat piirteet grrh). Itsekin olen paininut paljon keskinkertaisuuteni kanssa, mutta pikkuhiljaa olen tunnustanut: en omaa supergeenejä, mutta en myöskään oikeasti halua tuota äärimmäisen kurinalaista tietä. Varmasti saisin rutkasti parempia tuloksia, jos optimoisin kaikki ruokailuni kurinalaisiksi, lakkaisin juomasta viiniä ja olisin valmis pakottamaan itseni mukavuusrajojeni ulkopuolelle kerta toisensa jälkeen juuri siinä pisteessä, kun se itse tekeminen sillä hetkellä ei ole enää oikeasti yhtään kivaa. Mutta onko se sen arvoista? Olen tullut tällä hetkellä siihen tulokseen, että ei se mulle ole.

    Mitalit on hieno juttu. Mutta vapaus ja rentous omassa elämässä on usein vielä hienompi, ellei ole mitaleille niin jatkuva ja niin tuskanomainen palo, että on valmis sen vuoksi elämään 24/7 kurinalaisuudessa ja tekemään treenejään kerta toisensa jälkeen siihen pisteeseen asti jossa vihaa koko tekemistä.

    • Jonna kirjoitti:

      Erittäin hyviä pointteja!

      Meillä oikeastaan ainoa mahdollisuus kehittää omia heikkouksia enemmän muihin verrattuna on treenata niitä open gymeissä. Vuorotyötä tekevän joudun aika usein käyttämään openit rästivoimien tekemiseen joten ne menee sit siinä..

      Ja mitä tulee tuohon kurinalaisuuteen niin en kyllä itsekään haluaisi lähteä siihen. Nyt on vaan tehtävä se minkä pystyy ihan normitreenaajana ja katsoa mihin se riittää. Kiitos mielettömän hyvästä kommentista! Pisti ajattelemaan asioita taas ihan eri tavalla 🙂

  17. crossfithullu kirjoitti:

    Hei! eksyin lukemaan blogiasi ja tämä postaus oli kuin olisin itse tämän kirjoittanut. Minäkin harrastan crossfittia ja rakastan lajia mutta välillä ärsyttää kun ei tunnu kehittyvän mihinkään ja on päiviä kun tuntee olevansa suoraan sanottuna ihan paska kun muut vain vetelee ohi ja heillä ei tunnu olevan huonoja päiviä ollenkaan, toisin kuin minulla 😀 esim. tänään oli kyllä superhuono päivä kun alaselkä oikutteli enkä voinut tehdä mitään kunnolla :/ ja paskafiilishän siitä jäi…

    • Jonna kirjoitti:

      Moi ja kiva kun eksyit!

      Tuttuja tunteita mullakin nuo.. se ärsyttää aina jos joku paikka on sökönä eikä sen takia pysty kunnolla treenaamaan. Varsinkin jos kipeytyy treenin aikana! Yritän ite kuitenkin miettiä asian aina niin päin että kun ajoissa himmaa niin ei tule enempää vahinkoa. Meillä valmentaja onneksi osaa keksiä todella hyvät korvaavat liikkeet!

  18. Jaana kirjoitti:

    Heippa! Oon lukenut sun blogia pitkään, mut oon hirveen laiska kommentoimaan. Nyt oli pakko palata tähän tekstiin joka oli jäänyt mieleeni kun kattelin sun ruokapäiväkirjakuvia. Yks selittävä tekijä sille, ettet kehity niin nopeasti kuin toivoisit on varmastikin tuo sun syöminen. Syöt todella vähän. Itse kulutan vähemmän, koska käyn vaan salilla (treenaan body-tyyppisesti) ja oon pienempi kuin sinä lihasmassoiltani, muuten suht samaa kokoa ja syön varmasti lähes tuplat. Sulta puuttuu usein toinen ruoka. Olit toki tajunnut sen itsekin, että lisää ruokaa koneeseen, mutta ajattelin vielä vahvistaa tätä havaintoa että menisi varmasti perille 🙂

    • Jonna kirjoitti:

      Mulla on aina ollut syöminen tai lähinnä sen riittävyys ongelma. Mut tähän ruokapäiväkirjaan ei kannata kauheasti peilata. Normiarjessa mä herään jo viiden aikoihin ja ehdin päivän aikana syödä aamiaisen, kunnon lounaan, kaksi välipalaa, illallisen, palkkarin ja vielä iltapalankin. Mökillä Oon nukkunut noin 12h yössä niin ei ihmekään ettei aterioita tule niin montaa 😀

      Mutta oikeassa olet, voisin yrittää syödä entistäkin enemmän!

  19. vihainenpekoni.blogspot.com kirjoitti:

    Ihan kun omaa blogia olisin lukenut, samoja ajatuksia mullakin usein. Ei mee aina nallekarkit tasan ja seköskulumaa ärsyttää aika ajoin…kyl meistä silti vielä vahvoja tulee!! Tsemppiä treeneihin!

    • vihainenpekoni.blogspot.com kirjoitti:

      Tää näytti olevan vanhempi kirjotus jo, no mutta tsemppiä kumminkin 🙂

    • Jonna kirjoitti:

      Jep, kyllä sitä välillä miettii miks toiset on niin hemmetin lahjakkaita asioissa ja toiset vain keskinkertaisia. Mutta näin se elämä vaan menee 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *