Siitä lähtien kun tyttö syntyi vajaa viisi vuotta, olen tuntenut päivittäin syyllisyyttä jostain. Aluksi siitä etten oli hyvä äiti, nukutan hänet sisälle parvekkeen sijaan ja siitä että lopetin imetyksen lääkärin määräyksestä tytön ollessa 7 kk ikäinen. Jokainen kasvuvaihe on tuonut tullessaan omat aiheet tuntea syyllisyyttä. Pahinta oli aika kun palasin töihin, vaikka mitään syytä ei olisi ollut noihin tunteisiin. Mutta kuulemma en ole ainoa, jolla näitä fiiliksiä tulee!

Syyllisyys taitaa olla vanhempien perisynti. Tuskastellaan asioista, joista ei oikeasti tarvitsisi. Jos vielä tekee sen virheen, että eksyy keskustelupalstoille niin soppa on valmis. Aina löytyy joku joka osaa asiat paremmin ja aina juuri sinun tapasin on jonkun mielestä se kaikista huonoin. Opin aika pian ettei muiden mielipiteitä ja neuvoja kannata kuunnella. Varsinkin jos niitä tuputetaan väkisin. Usein juuri nämä tuputtajat ovat niitä kaikista kärkkäimpiä arvostelijoita, jotka pönkittävät omaa paremmuuttaan parjaamalla muita. Ainoa, jonka mielipiteisiin olen kasvatusasioissa luottanut, on oma siskoni. Vieraiden mielipiteisiin tai neuvoihin en usko pätkän vertaa.

Noista tunteista on vaikeaa päästä eroon. Aina löytyy aihetta potea syyllisyyttä. Kesällä olin tytön kanssa todella paljon, koska vietin 9 viikkoa kotona olkapääleikkauksen jälkeen. Silloin podin huonoa omaatuntoa lähinnä siitä kun en jaksanut olla kiinnostunut treenaamisesta. Olisihan sitä voinut kaikkea tehdä, mutta ei huvittanut. Nyt olen taas päässyt treenien makuun ja halunkin treenata viikon aikana mahdollisimman paljon. Viime päivinä olen havahtunut syyllisyyden tunteisiin treeneistä. Tiedän, että jaksan olla parempi äiti ja ihminen, kun saan välillä nollata päätä. Minusta ei koskaan olisi äidiksi, joka omistaa jokaisen minuutin vuorokaudesta lapselle ja unohtaisi itsensä täysin. Mulla kaatuisi seinät päälle. Silti aina välillä pintaan puskee ajatus, että tämänkin ajan voisin viettää lapsen kanssa, jonka salilla vietän. Koska tahdon kuitenkin treenata ja pitää itsestäni huolta niin vastapainona annan kaiken huomioni kotona lapselle. Eilenkin piirreltiin ja leikittiin pitkät tovit barbeilla. Minusta on myös tärkeää antaa lapselle itsestään huolehtimisen roolimalli. Nyt pitäisikin alkaa katselemaan hänelle joku mieluisa harrastus 😉

Onko siellä muita syyllisyyttä tuntevia äitejä?

Tyttö herätti minut viime yönä kahden aikaan vessaan ja juomaan. Normaalisti saan aika nopeasti heräämisen jälkeen unen päästä kiinni, mutta en tällä kertaa. Pyörin sängyssä kohtuuttoman paljon ja mietiskelin niitä näitä. Yön pikkutunneilla ajatukset harhailevat ja risteilevät sinne tänne ja poukkoilen asiasta ja muistosta toiseen. Pitäisi kirjata joskus kaikki yöllä mietityt asiat ylös. Niistä saisi melkoisen hauskan tarinan aikaiseksi!

No, ajatus johti toiseen ja aloin miettimään jostain minulle tuntemattomasta syystä omaa nuoruuttani. Minulla oli nuorempana muutama pidempi seurustelusuhde, jotka kestivät 1,5-3 vuotta. Siinä ajassa toisen oppii jo tuntemaan joten kuten. Olin noina aikoina kauhean epävarma itsestäni ja se näkyi ikävä kyllä järkyttävänä mustasukkaisuutena. Välillä mustasukkaisuuteen oli tosin aihettakin, kun toinen ei käyttäytynyt kaikkien normien mukaisesti. Empä voi väittää itsekään olleeni mikään maailman puhtoisin enkeli, mutta se ei ollut nyt tämän jutun pointti. Muistan noina aikoina vihanneeni suunnattomasti seurustelukumppanini exiä. En pysynyt toimimaan heidän kanssaan missään tilanteissa. Olin kateellinen ja mustasukkainen. Samalla tavalla käyttäydyin myös eron jälkeen exän uuden kumppanin seurassa. En ymmärtänyt itsekään mikä minua vaivasi. Ehkä se oli se oma epävarmuus ja tyytymättömyys omaan kehoon.

Kauas ollaan tultu noista päivistä. Ikä on tuonut kokemusta ja järkeä päähän. Itseluottamus on aivan eri luokkaa nykyään kuin 10 vuotta sitten. Toisaalta olen myös saanut luotettavan kumppanin rinnalleni, mutta olen itsekin kasvanut näinä vuosina henkisesti todella paljon. Lähinnä naurattaa ne nuoruuden äksyilyt. Miksi vihata ihmistä, jota en edes tunne. Eihän toisen menneisyyttä voi muuttaa! Nykyisen mieheni kanssa yhteistä taivalta on jo yli 11 vuotta ja olin aika mustasukkainen meidänkin seurustelusuhteen alussa. Luottamus kasvoi huonojen suhteiden jälkeen hitaasti, mutta varmasti. Nykyään ajattelen niin, että jos tuo tuosta lähtee jonkun toisen matkaan niin sitten sen on määrätty tapahtuvaksi juuri sillä tavalla. Toista ei voi omistaa eikä kahlita.

Olen eronnut kaikista suhteistani hyvissä väleissä. Asiat on puhuttu halki eikä mitään pitäisi periaatteessa olla hampaan kolossa toista vastaan. Olen ollut joidenkin exien kanssa tekemisissä erojen jälkeenkin ja ollaan ihan hyvissä väleissä. Toisten kanssa taas en ole puhunut moniin vuosiin ja sekin on ihan ok. Kautta rantain olen joistain ex-poikaystävistäni kuullut ettei heidän nykyinen kumppaninsa anna pitää minuun yhteyttä. Kaiken lisäksi en ole näitä minua vihaavia nykyisiä koskaan tavannutkaan tai korkeintaan kerran! En ymmärrä tätä alkuunkaan. Olenko edelleen niin suuri uhka heille vai mistä homma kiikastaa? En todellakaan haikaile yhdenkään exäni perääni, mutta olisi kiva silloin tällöin kuulla mitä heille kuuluu. Ihmetyttää muutenkin tällainen käytäntö, että puolison exää haukutaan ja kyräillään lähes aina. Sama oman exän nykyisen kumppanin kohdalla. Onko ihmiset vain niin epävarmoja itsestään ja pönkittävät haukkumalla ja mustamaalaamalla omaa itsetuntoaan?

Että tällaisia mietteitä yön pikkutunneilla! Onko teillä ajatuksia tästä asiasta?