Hae
Palasia Arjestani

Kuinka kertoa erosta lapselle?

Teinivuodet

Lueskelin eilen illalla sängyssä uutta Kodin kuvalehteä ja lehdessä havaitsin kolumnin, joka kertoi erään lapsen vanhempien erosta. Kertomus liippasi todella läheltä omaa elämää. Kirjoittajana oli 16-vuotias tyttö, joka kertoi omasta elämästään avioerolapsena. En muista olenko tästä asiasta hirveästi blogin puolella puhunut, koska en itse muistele teinivuosiani kovin lämmöllä. Suurin osa niistä onkin ihan pimennossa. Ehkä en vain halua muistaa, en tiedä. Minulla on suuria mustia aukkoja ikävuosien 14-16 kohdalla ja muistan vain pieniä pätkiä sieltä täältä. Jos joku sanoo minulle, että muistatko hei tämän tapahtuman kun oltiin 15-vuotiaita niin todennäköisesti en muista. Yhtä mustaa mössöä kaikkia.

Avioerolapsi

Olin itse 14-vuotias kun minun vanhemmat erosivat. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin ehkä aavistellut jotain, mutta yhtenä päivänä minulle ilmoitettiin, että isä muuttaa pois ja minä jään kaksin äidin kanssa. Ilman sen kummempia selittelyitä. En tiedä halusivatko vanhemmat säästellä minua joltain vai miksi mitään ei kerrottu. En huomannut mitään suurempia riitojen lisääntymistä, koska meillä riideltiin muutenkin usein. Alku meni hienosti, kunnes äiti ratkesi juomaan ja loppu onkin historiaa. Olen monta kertaa maininnut täällä, että on melkoinen ihme että minusta on tullut näinkin normaali kuin olen. Teinivuosien tapahtumien perusteella voisin olla jossain aivan muualla kuin missä nyt olen. Koulu minulla meni aina hyvin, mutta viinaa vedin varmasti kaksin käsin silloin. Isää en juuri nähnyt hänen reissutöidensä vuoksi ja näin jälkikäteen ajateltuna äiti ei ehkä kauheasti välittänyt mitä tein, vaikka varmasti olisikin halunnut. Siinä vaiheesa hän kamppaili jo niin kovasti oman alkoholisminsa kanssa ettei  muille ihmisille ollut juuri sijaa hänen elämässään. Olin 16-vuotias kun muutin pois kotoa. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tehdä hyviä valintoja ja muuttaa isän luokse, mutta halusin asua omillani. Ehkä sen ansiosta minusta on tullut näin vahva kuin nyt olen. Kun kaiken joutuu opettelemaan kantapään kautta, siinä vahvistuu pakosta. Onneksi sisko oli apuna aina kun apua tarvittiin.

Kuinka kertoa lapselle erosta?

Näin vuosia taaksepäin katsottuna olisin toivonut, että vanhemmat olisivat kertoneet tilanteestaan enemmän ja käsitelleet asiaa minunkin kanssani. Kaikki oli pelkkää arvailua ja on itseasiassa vieläkin. Mielestäni lapselle pitäisi kertoa erosta ajoissa eikä suinkaan silloin, kun hanskat on lyöty jo tiskiin ja toinen vanhempi muuttamassa pois. Omalla kohdallani olisin toivonut, että olisin saanut asua myös isäni kanssa. Meillä meni monta yhteistä vuotta hukkaan hänen töiden sekä toiselle paikkakunnalle muuton vuoksi. Pakko myöntää, että olen jonkin verran katkera noista vuosista, jotka vain ajelehdin ilman kunnollista elämää. Onni onnettomuudessa, löysin kuin löysinkin oman polkuni. Olen jo aikapäiviä sitten päättänyt, että jos meille tulee miehen kanssa ero niin se hoidetaan vain ja ainoastaan lasta ajatellen. En halua, että tyttö jotuisi kokemaan samanlaista lapsuutta tai nuoruutta kuin minä. Ei sellaista kukaan ansaitse. Ero on aina kova paikka, tunteet kuohuvat ja toista ehkä vihaakin yli kaiken, mutta itse en haluaisi lähteä mihinkään sotaan saati alkaa kiristämään toista huoltajuudella. Eikö aikuiset ihmiset oikeasti voisi ajatella vain ja ainoastaan lapsiaan siinä tilanteessa ja laittaa omat tunteet ja vaatimukset hetkeksi taka-alalle? Olen kuullut niin rumista eroista, joissa lapsia pallotellaan miten sattuu ja kiristetään toista minkä ehditään. Yritetään pilata toisen, ihmisen jota joskus rakasti, elämän hinnalla millä hyvänsä. Sellainen tuskin kantaa kovin pitkältä saati tuottaa itsellekään hyvää mieltä. Tuntuu, että nykyään ihmiset eroavat aika heppoisin perustein. Ei jakseta panostaa suhteseen ja kun kyllästyttää, se on saijonaarasta sitten vaan! Omien kokemuksieni perusteella en koskaan haluaisi aiheuttaa lapselleni sitä eron tuskaa. Elämää ei koskaan voi ennustaa, tiedän sen, ja vaikka kuinka jotain asiaa haluaisi niin se ei välttämättä toteudu. Omaan käytökseen ja rehellisyyteen lasta kohtaan voi kuitenkin vaikuttaa. Hoitaako homman hyvin vai ei, se on meistä jokaisesta itsestämme kiinni. Se on kuitenkin varmaa, että omalla käytöksellä on pitkäaikaiset vaikutukset.

Mitä te olette asiasta mieltä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *