Miksi itkemistä täytyy peitellä?
3
Tätä asiaa olen ennenkin pohtinut blogissa: miksi itkemistä täytyy peitellä? Olin itse pitkään todella ”kova tyttö”, joka ei todellakaan itkenyt koskaan. Itkeminen oli mielestäni heikkouden merkki enkä muista, että kotonakaan olisin koskaan kenenkään nähnyt avoimesti itkevän. Raskauden jälkeen hormonitoiminta jotenkin muuttui ja minusta tuli entistä herkempi. Välillä ärsyttää suunnattoman paljon olla näin herkkä. En edelleenkään näytä sitä kovin usein, sillä liian usein itkeminen mielletään suruksi. Sitähän se ei välttämättä ole, vaan itkeä voi monestakin asiasta: kivusta, ilosta, liikutuksesta, helpotuksesta tai ihan muuten vain.
Yritän kovasti opettaa lapselleni, että itkeminen on ok. Usein lapselle sanotaan ”älä itke” tai ei asia ole itkun arvoinen”. Miksi näin? Jos itkettää, silloin saa itkeä, eikö niin? Oltiin jokin aika sitten tytön kanssa elokuvissa katsomassa Coco -elokuvaa, oletteko nähneet sen? Siinähän on aika liikuttava loppu, ainakin minun mielestäni. No niinhän siinä kävi, että itkin aivan hillittömästä elokuvan lopussa ja tyttö oli totta kai hädissään asiasta. Silloin päätin, että ainakin yritän näyttää tunteeni, ja nimenomaan itkun, useammin, jotta hänkin oppii, että itkeminen on ihan ok! Vieläkin on niitä hetkiä, kun katsotaan kotona vaikka televisio-ohjelmaa, jossa on liikuttava hetki ja mulla alkaa kyyneleet valua. Haluan heti peitellä sitä tai mietin, että ”ei saa itkeä”. Miksi ei saisi? Kyllä saa! Ehkä se vain on vieläkin vähän nolo asia, vaikka sitä kuinka yrittää normalisoida.
Miksi itkemistä täytyy peitellä?
Halusin kirjoittaa aiheesta, koska juuri 15 minuuttia sitten katsoin yhtä mun lempisarjaani, jossa oli liikuttava kohtaus. Ja minähän itkin! Oikeasti, vaikka kyse olisi vain ohjelmasta, ehkä sisälle on kuitenkin patoutunut jotakin mikä vaatii sen itkemistä ulos? En tiedä, mutta jos näin on, niin mulla on aika paljon patoutumia 😀 Mulle on normaalia itkeä milloin missäkin ja sitä tapahtuu 2-3 kertaa päivässä. Eilen itkin kävellessä päiväkodilta kotiin, kun kuuntelin Aamulypsystä juttuja Suomen maailmanmestaruudesta. Illalla itkin tytön eskarijuhlassa. Tänään itkin taas samaa mm-juttua, seuraavaksi ohjelmaa katsoessa ja nyt koska kirjoitan aiheesta. Tämmöistä tämä on. Välillä olen yrittänyt löytää keinoja estellä herkistymistäni, mutta en ole vielä sellaista löytänyt. Saatan nimittäin alkaa itkeä vaikka, jos minun täytyy esitellä itseni jossain tilaisuudessa ja se on ehkä muiden mielestä vähintäänkin outoa.
Tällainen minä olen sisimmiltäni: varsinainen herkkis ja pillittäjä. Minkäs teen, ei sitä voi virtanapista katkaistakaan. Täytyy vain hyväksyä asia ja olla onnellinen, että on näin empaattinen ihminen. Joskus on tosin hieman noloa töissä ihmisten elämäntarinoita kuunnellessa tuntea, kun kyyneleet alkavat nousta silmiin…Sekin asia on koettu jo kymmeniä kertoja eikä se varmasti tähän lopu.
Kertokaa te: miksi itkemistä täytyy peitellä vai täytyykö? Minkälaisia fiiliksiä se herättää, kun näette jonkun itkevän?
Minäpä laitan lemppariohjelmani pyörimään ja haen kaapista paketillisen nenäliinoja kaveriksi!
Raskauden hormonien jälkeen minussa on herännyt itkijä. Siis itken tosi herkästi ilosta, surusta ja ihan vaikka vaan v*tutuksesta ja vitsi se vapauttavaa ! Silti edelleen hieman häpeilen itkemistä, mutta sama ajatus kans, että haluan näyttää lapselleni kuinka normaali asia itkeminen on. Eli yritän olla peittelemättä sitä.
Ajatuksia herättävä postaus ! 🙂
Mulla on vähän sama, oon aina yrittänyt viimeiseen asti puristaa ettei itke ja aina vähän piilotellut… Oon superherkkä tyyppi kyllä ollut aina. Näin vanhemmiten kyllä itken vähän avoimemmin, esim. äitiin päin ei tarvi kuin vähän katsoa jos on jokin asia mikä liikuttaa kumpaakin. Tai ylipäätään jos joku muu itkee niin itken myötätunnosta. 😀 Jotenkin oon aatellut että kun oon tosi itsenäinen ja itsevarma tyyppi, ettei itkeminen sovi siihen. Tyhmä ajattelutapahan se on.
Kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin mulla! Välillä herkistyn aivan kaikesta ja välillä taas tuntuu ettei mikään itketä, minkä ehkä pitäisi. Viime aikoina oon itkenyt hääkirkossa, sarjoja katsoessa, ihan omista ajatuksista niin onnesta kuin surusta, nauraessa ja pyörällä kaatumisen jälkeen suihkussa kivusta. Ja tämä oli jännä, että kun itse pyörällä kaaduin, oli kipu kova mutta ei siinä tilanteessa itkettänyt yhtään, se tuli sitten jälkeen päin. Ehkä se itkeminen on asia, jota on peitelty, pidetty heikkouden merkkinä ja monella voi olla malli vanhemmilta etteivät ole itkeneet lasten nähden. Itsellä tulee myös mieleen, että harvoin ainakaan kunnolla vollottaessa näyttää kovin hehkeältä (minä ainakaan), joten tämä voi olla yksi syy myös miksi asiaa peittelee. Sellainen pieni kyynelehtiminen ei itseä enää haittaa ja liikutun jos liikutun mutta jotenkin se iso itku liittyy yleensä todella vahvoihin surun tunteisiin, että ne haluan jättää vain kaikkein lähimmille.