Kun pelko estää tekemästä asioita
10
Mä olen huomannut pelkääväni enemmän kuin ennen. Yön hiljaisina tunteina, kun odottelin kellon soittoa töihin, mietiskelin tulevaa matkaa ja kävin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi koneen putoamisesta aina lapsen katoamiseen. Näitä perinteisiä. Noi nyt on vielä ihan realistisia pelkoja ja varmaan jokainen niitä joskus miettii, mutta näiden lisäksi mulle on tullut ihan typerä pelko – epäonnistumisen pelko.
Hölmöintähän tässä on oikeastaan se, että epäonnistumisen pelko liittyy treenaamiseen. Haluaisin kehittää itseäni treeneissä ja tiedän, että kehittyisin parhaiten jos vaan uskaltaisin osallistua eri kisojen karsintoihin. Olen aina ollut sellainen, että kilpailutilanne saa musta irti suorituksia joihin en edes uskonut pystyväni. Tästä hyvänä esimerkkinä on mun eka osallistuminen winter warien karsintoihin pari vuotta sitten. Olin siihen mennessä uskaltanut tehdä esim. valakyykkyä 20 kilolla ja karsinnoissa tein liikettä 45 kilolla! En olisi ikinä uskonut, että ylipäänsä selviän karsintalajeista, mutta niin vain tein. Okei, kolmannen kohdalla sairastuin mutta kuitenkin.
Nyt mulla on ollut sormi liipaisimella jo monta kertaa, viimeksi Helsinki Showdownin karsintojen alkaessa. Mutta ei. Viime hetkessä hannaan, koska luulen epäonnistuvani. En niinkään pelkää epäonnistuvani muiden silmissä, vaan nimenomaan henkilökohtaisella tasolla. En ymmärrä miksi tästä on nyt tullut mulle näin iso kynnys, koska eihän toi ole ollenkaan iso asia! Tiedän etten mihinkään kisoihin näillä taidoilla tai voimilla pääsisi ja yritän puhua itselleni, että kannattaisi kokeilla lajeja ihan vain oman kehittymisen kannalta. Mutta kun ei. Milloin minusta tuli tällainen hannari? Että voi pientä ihmistä ärsyttää oma käyttäytyminen.
Mietinpä vaan, että paheneeko tämä tilanne vielä tästä muillekin osa-aluille vai saanko itseni hallintaan ja uskallan yrittää? Miksi mahdollisesta epäonnistumisesta on yhtäkkiä tullut näinkin suuri mörkö? Eihän sillä ole kerta kaikkiaan mitään väliä vaikkei aina onnistuisikaan! Vielä kun saisin itsenikin uskomaan sen… Onko teillä koskaan tällaisia itsenne sisäisiä kamppailuja? Haluatte palavasti tehdä jotain, mutta ette kuitenkaan uskalla? Oletteko päässeet pelosta yli, miten? Ääh, miten ärsyttävää.
mä oon tullut siihen tulokseen, että ikä lisää pelkotiloja ja myös lapsi! Ennen sai ajatella vain itseään, nyt kantaa huolta mitä toiselle tapahtuu jos itselle tapahtuu jotain tai jos jotain pahaa tapahtuu, miten pelastaa oma lapsi. Mulla kans ennen lentoja ollut koneen putoamispelko tai et lapsi katoaa vieraassa maassa, miten pitää toimia 😀 worst case scenarios! Ja ikä siinä suhteessa, et ennen oli ”voittamaton” fiilis useasti, nyt tajuaa et ei ole kaikkivoipainen 😀
Reenatessa tulee kans se ”emmä jaksa, en mä pysty” ihan ku tarttis jonkun potkimaan persauksille. usein molemmissa pelkotilanteissa (vai mitä onkaan) mä vaan meen ja teen ja pyrin laittamaan ajatukset taustalle. Positiivinen ajettelu kumoaa negatiivisen. Reenatessa jos tulee fiilis ”en mä osaa, pysty” niin aattelen oikein hyvännäköistä kroppaa ja et mä haluun sellaisen niin avot, jo pystyn 😀
Mä varmaan köytän tytön itseeni matkalla, meillä kävi jo Turkissa sellainen läheltä piti-tilanne että meinasin saada sydärin…
hui! luin sun juttus…apua miten pelottava tilanne 🙁 onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin!!!!
Onneksi tosiaan selvittiin vain säikähdyksellä!
Just viime viikolla jätin raskaan kyykkysarjan kesken, koska ”en uskalla”. Siis wtf? Mies oli ihan ymmällä ja kokeili selittää, että varmistus pelaa ja loukkaantumisriski on olematon. Olin kyllä itekin ihan ymmälläni, millanen p*askahousu musta on tullu. Muutaman minuutin mökötin salin nurkassa melkein itku silmässä, kunn
Käsien hikoaminen ja sykkeen nousu on mulle vähän liiankin tuttua ennen kyykkysarjoja. Monesti tekis mieli jättää kesken, mutta en ole vielä jättänyt. Joskus en ole kyllä uskaltanut laittaa ihan niin paljon painoja millä ehkä olisin vielä ehkä jaksanut. Ärsyttäviä tilanteita, kun pää sanoo yhtä ja kroppa toista!
Mä oon aivan hirvee paskahousu. Paras saavutus on vuoden treenillä SM-kisat viime tammikuussa, joista lähdettiin itkien pois ja ajattelin etten enää ikinä lähde kisoihin (tein kyllä tuloksen, ihme kyllä). 😀 Kaikista suurin pelko on ollut pettää omat odotukset, muista viis. Kesän aikana olen oppinut nöyremmäksi enkä aseta itselleni rimaa liian korkealle, en myöskään enää pelkää epäonnistumista salilla enkä kisoissa. Epäonnistumisen pelko pilaa suorituksen kuin suorituksen. Tämä on minulle niin tuttu ja läheinen aihe, josta riittäisi paljon puhuttavaa. Toivottavasti lähdet kisoihin, se on saavutus jo itsessään. 🙂
Ja kyllä, lapsen kanssa varsinkin kun kouluikä lähenee, pelot lisääntyvät. Mediassa on ollut niin paljon kaikenlaista viime aikoina. 🙁
Mutta sä menit sentäs kisoihin! Mä en uskalla edes ilmoittautua. Nytkin harmittaa suunnattomasti etten osallistunut showdownin karsintoihin. Joku nappi tuolta päästä täytyy vääntää off-asentoon 😀
Tai sitten se nappi pitää vääntää ON-asentoon 🙂 Entäs jos menet ilman MITÄÄN odotuksia itsellesi tai ainut tavoite voisi olla tehdä vaan tulos vai miten se crossfitissä on, ehjä kisa? Voimanostossa kun saa itse päättää mitä nostaa, kyykkää vaikka 50kg jos jänskättää liikaa. 😀
Minä tosiaan menin kisoihin, mutta liian korkeilla odotuksilla ja jännitys paisui aivan liian isoksi ja siitä jäi tosi huono maku joksikin aikaa. No sitten vaan piti kisata lisää ja oppia epäonnistumaan, minä uskon sen olevan avain onnistumiseen joku päivä. 🙂
Mä lupaan, että pääsen vielä tän kynnyksen yli!