Hae
Palasia Arjestani

Miksi aina pitää jännittää!?

Miksi aina pitää jännittää

Jos jotain piirrettä olen aina itsessäni vihannut ylitse muiden, niin se on jännittäminen. En tiedä milloin tämä on alkanut ja miksi näin aina tapahtuu, mutta jännitän aina todella paljon asioita: vieraalle ihmiselle soittamista, vieraaseen paikkaan menemistä, vieraiden ihmisten tapaamista, esiintymistä, itseni esittelyä, kisaamista, you name it. Jännittäminen ei missään nimessä ole väärin, mutta välillä mietin miksi juuri minä? Miksi en voisi olla se cool tyyppi, joka handlaa tilanteen kuin tilanteen? Mua siis ihan oikeasti jännitti tänään jopa mennä lääkärille näyttämään tuota kipeytynyttä rannettani! Miettikää. Vielä tutulle lääkärille! Ja sitten piti vielä soittaa esimiehelle (jonka kanssa olen työskennellyt ainakin 5 vuotta) ja meinasin paskoa housuihini, kun jännitti niin paljon. Että näin.

Mulla jännittäminen ilmenee niin, että ensin hermostun ja kädet ja  jalat alkaa vispaamaan joka suuntaan. Jos istun tuolilla, jalat väpättää koko ajan. Kädet hikoaa, sydän hakkaa. Lopulta vatsa menee aivan sekaisin. Niinpä mun on aina tiedettävä missä on lähin wc, jos menen johonkin vieraaseen paikkaan. Todella raivostuttavaa! Joskus kyyneleet alkavat valua ihan vain jännittämisen vuoksi. Näin on käynyt joskus koulun pääsykokeissa sekä lääkärin vastaanotolla. Tunnen miten itku alkaa puskea pintaan enkä mahda sille mitään. Olen aina ollut muutenkin todella herkkävatsainen, niin sitten vielä tämä. Vielä näin 35-vuotiaanakin nämä samat asiat tapahtuvat, mutta ehkä hieman pienemmässä mittakaavassa eikä vatsa ole viime aikoina mennyt jännityksestä sekaisin. Lähellä on kyllä ollut. Välillä saatan jännittää sitä, että alanko jännittämään. On kauheaa miettiä asiaa jo useita päiviä etukäteen. En halua pitää mitään esitelmiä tai esitellä itseäni suurella joukolle ihmisiä ellei ole aivan pakko. Jos joudun sen tekemään, teen sen ääni väristen ja kädet täristen.

Niin että voisiko tämä joskus helpottaa tästä? Onko olemassa mitään keinoja miten helpottaa jännittämistä? Olen huomannut, että ennen urheilusuoritusta pieni jännittäminen on vain hyvästä, mutta muuten en pysty saamaan sitä yhtään hallintaan. Ei auta vaikka olisin kuinka hyvin valmistautunut tilanteeseen tai miettinyt asiat sata kertaa etukäteen. En pysty syömään enkä juomaan vähään aikaan ennen tapahtumaa, jota jännitän. Enkä kyllä sen jälkeenkään. Kroppa on aivan turta ja tyhjä. Videoiden tekemistä ja kuvaamista en jännitä ollenkaan ja blogin kirjoittaminen on mulle arkipäivää. Tänne voin kertoa asiat suoraan ilman jännittämistä tuhansille ihmisille, mutta samaa en voisi koskaan tehdä livenä. Tapaan työssäni kymmeniä ihmisiä päivittäin enkä jännitä yhtään, mutta jo pizzeriaan soittaminen saa mun vatsan pyörähtämään ympäri. Siksipä mies hoitaa aina tällaiset tilanteet tai sitten tilataan netin kautta. Töissä voin soitella työhön liittyviä puheluita vaikka sata päivässä, mutta henkilökohtaisen puhelun soittaminen saa kädet hikoamaan ja pulssin nousemaan kahteen sataan.

Niin että miksi aina pitää jännittää!? Onko siellä muita jännittäjiä? Saatteko jännitystä millään keinoilla edes vähän haltuun?

14 kommenttia

  1. Maija kirjoitti:

    Moi, jännitys kuuluu jokaisen terveen ihmisen elämään tavalla tai toisella. Itse olen saanut apua hyväksymisestä ja armollisesta asenteesta. Kun sanoo itselleen, että on ihan ok jännittää, vaikka aina ei edes ihan tajua, miksi jännittää. Jännittäminen helpottaa, kun antaa tunteen vaan olla. Hyväksyy sen, eikä ainakaan missään nimessä yritä rimpuilla tunteesta irti. Aiheesta on kirjoitettu myös paljon kirjoja. Kannattaa lukea ainakin Minna Martinin Saa jännittää-teos, joka ilmestyi tänä vuonna. Tsemppiä! <3

    • Jonna kirjoitti:

      Hyvä vinkki tuo kirja! Täytyy lukaista. Ehkä sitten ymmärrän paremmin miten tätä voi hallita…Tai ainakin hyväksyä sen!

  2. Terhi kirjoitti:

    Ikää 42v ja sama ”vika”. Lisänä vielä märät kainalot ton kaiken muun mukavan seuraksi…vatsaoireena mun maha aina turpoaa ihan törkeesti (ärtyvä suoli) ja alkaa pitää hirveetä mouruntaa, jonka takia en oikeestaan ikinä syö porukoissa. Enkä siks kun kädet tärisee ja pelkään pudottavani ruokaa syliin ja välineitä lattialle.

    Töissä työasu päällä ongelmaa ei ole ja oon ainakin omalla kohdallani mieltäny tän niin, että silloin mä oon täysin varma (lähes) koko ajan siitä, mitä teen ja oon se, joka sanoo miten homma etenee. Tällöin ei sitten jännitä, kun itsellä on vahvasti langat käsissä, mutta kun ollaan ns.toisten armoilla, niin… ?

    • Jonna kirjoitti:

      Joku tuollainen työjutuissa täytyy olla. Ehkä mä olen jotenkin vähän ujo kuitenkin uusien ihmisten seurassa ja siksi jännitän sitäkin…

  3. pineapple kirjoitti:

    Täällä kanssa yksi jännittäjä! Oon koko ikäni (26v) jännittänyt, ja just ihan samoja asioita mitä mainitsit. Hassuinta on, että englanniksi mä oon paljon rennompi kun suomen kielellä! Viime vuosina oon oppinut olemaan hieman rennompi, toisaalta on myös ollut pakko olla ja mennä ja hoitaa asioita, koska kukaan muu ei niitä mun puolesta tee. Pahinta on esitelmien pitäminen ja luennoilla keskustelu. Nimenhuutokin saa aikaan pienen jännityksen. Vielä pari vuotta opintoja edessä.. Toisaalta, kun voittaa sen jännityksen ja osallistuu luennolla – siitä tulee hyvä fiilis.

    Mua on auttanut paljon kun olen tajunnut sen, että muut on ihan yhtä hukassa kun minä, ja oikeastaan ihmisiä ei kiinnosta muut kun he itse. Kaikki käy duunissa, ja suurimman osan päiväää he odottavat että koska työaika loppuu.

    • Jonna kirjoitti:

      Näinhän se varmasti on: muut on ihan yhtä hukassa tai sitten niitä ei muuten vain kiinnosta. Itse taas luulee, että kaikki tuijottaa ja vähintäänkin nauraa, kun takeltelen sanoissani 😀

  4. Aada kirjoitti:

    Olen myös jännittäjä! Puhelinsoitot, puolitutuille puhuminen, työhaastattelut, uudet asiat töissä, you name it! Hikoilen, tärisen, änkytän! Usein sanon ihan suoraan, että nyt jännittää tai että en tykkää puhua puhelimessa, joskus se auttaa, joskus ei. Mutta tuntuu lohduttavalta tietää, että muitakin on.

    • Jonna kirjoitti:

      Kyllä meitä on! Mulle tarjottiin vähän aikaa sitten uutta työtehtävää ja iski suunnaton paniikki, kun kuvittelinkin etten osaisi hoitaa sitä. No, otin sen kuitenkin eikä ole ollut mitään ongelmia 🙂

  5. Ansku kirjoitti:

    Tuttu juttu myös täällä (33v). Töissä tapaan paljon asiakkaita ja ne kyllä handlaan jännittämättä (ellei ole joku tosi spesiaali juttu). Mutta sitten kaikki muu.. just tuo jännittämisen jännittäminen. Mä oon yrittänyt ajatella että myös muut jännittää, laiha lohtu se tosin siinä tilanteessa on. Mulla on edessä nyt kuntosalin vaihto ja sitä jännitän paljon.

    • Jonna kirjoitti:

      Uudelle salilla on aina jännittävää mennä! Onneksi siihen tottuu nopeasti. Mua jännittää aina uusissa paikoissa aina eniten, että jään vessaan lukkojen taakse. Joskus on nimittäin näin käynyt, kun lukossa on ollut joku ihme systeemi…

    • Ansku kirjoitti:

      Apua! Tuota en ole tajunnutkaan jännittää 🙂 meillä jäi töissä kerran työkaveri vessaan, ovesta irtosi kahva, nyt sille nauretaan jo onneksi!

  6. Nour kirjoitti:

    Niin tuttua… Olen 52v. ja monet asiat jättänyt kesken jännittämisen takia. Minä tärisen kauttaaltaan noiden muiden mainitsemiesi oireiden lisäksi. Lääkäri huomasi tämän vuosia sitten ja kysyi, että haluanko ”vaivaan” Propraalia. Olin loukkaantunut, mutta sen jälkeen olen pelkästään kiittänyt häntä mielessäni. Otan ehkä yhden tabletin kuukaudessa, jos niinkään usein. Siis aina silloin, kun tiedän edessä olevan ”haasteita”. Ei tarvitse enää jännittää, että näkyykö jännittäminen.
    Joku voi paheksua tätä, mutta jos se auttaa, niin hyvä niin. Minä en ole oppinut jännittämisellä jännittämättömäksi.

  7. HP kirjoitti:

    Onpa lohdullista, että muitakin jännittäjiä on – eikä se välttämättä lopu edes näin reilusti keski-ikäisenä. Itselläni on esim. suolistosairautta, joiden takia joudun jännittämään tiettyjä paikkoja ja tilanteita, joissa tiedän joutuvani olemaan pitemmän ajan ja josta en voi lähteä juoksemaan sinne mainitsemaasi lähivessaan. Silloin joudun valmistautumaan tilanteeseen jo paljon ennen h-hetkeä, katsomaan syömiset ja juomiset ja liikkumiset. Harmittaa ja rajoittaa elämää.
    Omalta kohdaltani luulen jännityksen tietyissä tilanteissa tulevan myös jo lapsuudesta: äitini taholta sain aikamoista lyttyyn lyömistä lähes kaiken osalta – mm. ulkonäön – ja edelleen (vaikkakin vanhemmiten onneksi alkaa välittää vähemmän) ja en vieläkään tunne olevani kelvollinen toisten silmien eteen. Vaikka toisaalta aikuinen ihminen kyllä tiedostaa, että eivät kaikki juuri häntä katso – jos katsovat tarkemmin ollenkaan.
    Lyttyyn lyömisestä on varmaankin lähtenyt meitä monia kalvavan huijarisyndrooman. Vaikka tiedän, että osaan hanskata minulta vaaditut työtehtävät ja teen ne hyvin, välillä tulee tunne, että milloinkahan joku huomaa, että en oikeasti osaa tehdä yhtään mitään. 🙂 Varsin outo ristiriita omien kykyjen tuntemisen ja toisaalta epäilyksen välillä. Tästä kärsivät kuulemma eniten kiltit naiset, miehet eivät kaiketi juuri ollenkaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *