Eniten pelottaa epäonnistuminen

Mulla on nyt joku kummallinen tunteiden myllerryskausi menossa. Ehkä näitä tulee aika ajoin itse kullekin ja mulla se on vuorossa nyt. Mä en muista, että meillä olisi kotona juuri tunteista koskaan puhuttu ja siksi varmaan olinkin nuorena ja pitkälle aikuisikäänkin melko sulkeutunut tapaus. Mun nuoruus oli muutenkin melko rikkinäistä enkä yhtään ihmettele, että olen näin jälkeenpäin joutunut opettelemaan tunteiden ilmaisua. Ulospäin olin varmasti ihan normaali, mutta kaikki se mitä sisälläni kannoin.. Ihme etteivät ne tunteet koskaan räjähtäneet käsiin. Vasta nykyisen mieheni tullessa kuvioihin jouduin oikeasti opettelemaan miten ilmaista tunteita ja vaikka en siinä vieläkään mikään maailman paras ole niin yritän kuitenkin. Tyttärelleni haluan antaa erilaisen mallin mitä kotoa sain. Kerron esimerkiksi rakastavani häntä ihan joka päivä mitä en itse muista kuulleeni kertaakaan lapsena saati nuorena. Toki voi olla etten vain muista.

Nuorempana tunsin epäonnistuvani ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Perhesuhteet oli mitä oli, lopetin koulun kaksi kertaa kesken ja kaikki parisuhteet kariutuivat. Näin jälkikäteen ajateltuna melko normaali elämää. Tuskin olen ensimmäinen, joka tietää heti teininä mikä minusta tulee isona saati avioituu ensimmäisen poikaystävänsä kanssa. 18-vuotiaalla tai vielä 20-vuotiaallakaan ei ole elämästä vielä kauheasti hajua eikä pidä ollakaan. Se on aikaa, kun etsitään omaa polkua ja rakennetaan omanlaista elämää ja minäkuvaa. Minä pääsin TeKuun opiskelemaan lukion jälkeen ja isä oli riemuissaan. Perheeseen saataisiin edes yksi oikea insinööri! Mutta se ei ollut mun juttu, vaikka kuinka yritin. Oli kauheaa aiheuttaa isälle pettymys ja epäonnistua. En vain halunnut sille alalle ja niin lopetin koulun kesken. Silloin jouduin oikeasti miettimään mikä minussa on vikana. Olin 23-vuotias enkä vieläkään tiennyt mikä minusta tulee isona, mutta onneksi olin fiksu ja päätin pitää välivuoden ja etsiä itseäni. Se kannatti!

Epäonnistuminen pelottaa edelleen suunnattomasti ja näitä pelon tunteita olen käynyt läpi viimeiset kolme neljä päivää. Olen oppinut sen ettei tunteita pidä pelätä, vaan ne täytyy läpikäydä ja miettiä mistä ne johtuvat. Tiedän, että nämä fiilikset johtuvat tällä hetkellä vain ja ainoastaan crossfit openeista, joihin osallistun. Vaikka teen treenit helpotettuna niin haluan onnistua niissä. Itse koen, että epäonnistuminenkin on välillä vain hyvästä. Millään muulla tavalla ei opi käsittelemään epäonnistumista ja sen tuomia fiiliksiä kuin epäonnistumalla. Eihän se hauskaa ole, mutta opettavaista kyllä. Melkein jätin koko openit tekemättä, koska pelotti liikaa. Entä jos feilaan täysin? Entä jos kaikki nauravat minulle? Entä jos en osaa? Mutta mitä väliä. Jokainen epäonnistuu joskus ja se on vain elämää. Treenaaminen on kuitenkin vain harrastus ja pienet epäonnistumiset vain kasvattavat luonnetta ja puskee eteenpäin. Hauska huomata, että tällaisia fiiliksiä tulee vielä. Mun elämä on muuten niin tasaista, että harvoin koen näitä tunteita. Oikeastaan aika jännää!

Oletko sinä epäonnistunut jossain viime aikoina?