Hae
Palasia Arjestani

En ymmärrä omaa lastani

Processed with VSCO with a6 preset

Arki on tällä hetkellä todella raskasta. Tällä viikolla en ole päässyt yhtään kertaa ajoissa nukkumaan ja mietin jo eilen, että onkohan mun ajankäytön hallinnassa jotain pahasti vialla? Mutta ei, en oikeastaan mitään pystyisi tekemään nopeammin tai mitään jättää tekemättä. Joskus sitä hommaa vaan on niin paljon, että ne tehdään yöunien kustannuksella. Eilen illalla mun aika kotona meni treenin jälkeen kuta kuinkin näin: ruokailu, tytön kanssa leikkiminen, petivaatteiden vaihto, suihku, kissan hiekkalaatikon siivous, iltapala tytölle, iltapala itselleni ja samalla laskujen maksaminen, seuraavan päivän kamojen laittaminen, nukkumaan. Unta sain viime yönä reilut 6h mikä ei riitä mulle ollenkaan.

Ja sitten on tuo lapsi. Hermoni änkyräkireälle vääntävä kaiken aikaa kiukutteleva ja oikutteleva lapsi. Ehdin muutama viikko takaperin miettiä miten helppoa meillä on. Kaikki sujui kuin tanssi eikä suurempia kähinöitä ja vääntöjä ollut. Elettiin todella rauhallista aikaa. Olisihan se pitänyt tietää, että se oli vain tyyntä myrskyn edellä. Poissa on se äidin pieni kiharapäinen enkeli ja vaihtokaupassa sain äkäisen pikku pirulaisen, joka tuntuu ärsyttävän minua joka käänteessä ihan tahallaan. Mikään ei ole hyvin ja kaikkeen sanotaan lähtökohtaisesti ei. Jos jotain pyydän tekemään niin sitä ei tasan tarkkaan tehdä tai tehdään juuri päinvastoin. Ruoka on pahaa ja vaatteet vääriä. Kaikki kiukuttaa ja suututtaa. Jos joku ei mene oman mielen mukaan, tapahtuu sen sortin itkupotkuraivarit ettei ole ennen nähty. Aamut on yhtä helvettiä ja illat ihan perseestä. Olen varma, että minun lapseni on vaihdettu päiväkodissa johonkin toiseen. Niin suuri tämä muutos on.

Nukkumaanmeno on aivan mahdotonta showta joka ilta. Toissa iltana mentiin ajoissa sänkyyn, luettiin iltasatu ja alettiin nukkumaan. Tai siis minä aloin. Vielä yhdentoista aikaan illalla sain potkun selkääni kun en vastannut johonkin hänen kysymykseensä. Meni hermot. Illalla häntä ei saa millään nukkumaan vaan hän jää tahallaan venkuloimaan milloin mihinkin. Ja sitten alkaa se juomaan ja vessaan -ralli. Aamulla väsyttää ja kiukku on sen mukaista. Mitkään vaatteet eivät ole hyvät ja uloskin pitäisi saada lähteä pelkissä kengissä fleecessä. Tänä aamuna mietin ihan tosissani, että annan lähteä niissä vaatteissa. Siinähän oppisi, kun ei muuten asia mene perille. Pakotin loppujen lopuksi tytön pukuunsa, koska hullunahan en olisivat päiväkodissa pitäneet! Ehkä pitäisi vain yrittää olla rauhallinen, mutta aina ei vain jaksa eikä pysty. Sitten on vielä se järkyttävän suuri takertuminen. Päiväkodista en meinaa millään päästä lähtemään, kun tyttö roikkuu vaatteissa ja huutaa kuin hyeena. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut mitään ongelmia. Onko tämä nyt sitä menettämisen pelon vaihetta vai mitä? Kotona hän viihtyy todella paljon sylissä ja jos minä luen hänelle vaikka iltasatua niin hän huutelee koko ajan isiä ja haluaa hänetkin lähelle. Omituista.

En aina ummarra. Kokemuksia?

8 kommenttia

  1. Sanna kirjoitti:

    Kuulostaa siltä, että tyttö etsii rajojaan. 🙂

  2. ulla kirjoitti:

    kaipaa hellyyttä… haleja 😉

  3. Anni kirjoitti:

    Kuulostaa kyllä niin tutulta, terkuin 3v pojan äiti.

    Ja meillä mennään päikkyyn sukkasillaan tai ilman pipoa/hanskoja/haalaria, ja siis pyytää kyllä heti pihalla pukemaan tai saada vaatteen, ja sitten taas muutaman viikon muistaa että ne puetaan hyvästä syystä?

    • Jonna kirjoitti:

      Haha, täytyypä kokeilla seuraavan kerran. Välillä lienee paikallaan oppia kantapään kautta 😀

  4. Meri kirjoitti:

    Haha kuulostaa niin tutulta 😀 Itse uskon ja toivon että on vain ohimenevä vaihe, onhan sitä itselläänkin huonompia kausia kun tuntuu ettei mikään onnistu ja ketuttaa joka asia 😀

    • Jonna kirjoitti:

      No toivotaan että on ohimenevää! Ei tuota kauan enää jaksa 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *