Hae
Palasia Arjestani

Vuoden toiseksi vaikein päivä

Processed with VSCO with x5 preset

Tämä vuosi on ollut mulle yhtä hullun myllyä ja tunnemyrskyä. Vuoden sisään on sattunut pari suurempaa asiaa, jotka molemmat ovat vaatineet veronsa. Näin kun asiaa ajattelen taaksepäin niin ei ihme, että olen tunnen muuttuneeni ihmisenä ja etsin itseäni selkeästi edelleen. Uskon, että kaikki nämä minun motivaatio-ongelmat johtuvat nimenomaan suurista elämänmuutoksista. Vielä kun tietäisi milloin löydän taas itseni kaiken tämän myllerryksen keskeltä niin olisin kiitollinen. Aikaahan se vie, se on selvä, mutta paljonko? Siihen tuskin on kenelläkään vastausta.

Isäni menehtyi pitkän sairastelun jälkeen tammikuussa. Tapahtuma tuli kuitenkin yllätyksenä meille kaikille, koska tilanteen piti olla hoidossa. Näin se elämä vaan heittelee eikä koskaan tiedä milloin joku läheinen poistuu keskuudestamme. Ensimmäiset kuukaudet olivat aivan kauheita, mutta kesän aikana tilanne alkoi jo vähän helpottua, koska ajatukset olivat olkapääni kuntouttamisessa. Ikävä ei kuitenkaan poistu koskaan ja tunteet nousevat pintaan välillä todella kovina. Niin kuin tänään kun on aika muistella vuoden aikana menehtyneitä läheisiä. Itku tuli heti aamusta eikä fiilis ole juuri päivän aikana helpottunut, vaikka en sitä ole muille näyttänytkään. Yritän pitää itseni edes jotenkin kasassa. Ehkä lähden kotona kävelylle kirpakkaan pakkaseen ja pidän ihan oman muisteluhetkeni, koska kirkkoonkaan en tänään pääse. Olo on ontto ja tyhjä. Mielessä päällimmäisenä kysymyksenä pyörii Miksi? Miksi näin tapahtui?

Kysyin eräältä ystävältäni, että kuinka kauan kestää selvitä läheisen kuolemasta. Hän vastasi ettei siitä koskaan täysin selviä ja se taitaa olla ihan totta. On kuitenkin eri asia jäädä vellomaan suruun kuin jatkaa omaa matkaa ja muistella lähimmäistän lämmöllä. Olen onneksi päässyt jo tähän jälkimmäiseen vaiheeseen, mutta odotan myös sitä ettei aina tarvitsisi purskahtaa itkuun kun puhuu isästä tai ajattelee häntä. Mutta toisaalta, ei kai sekään väärin ole?

On tämä elämä vaan välillä oikukasta! Rauhallista lauantaita kaikille  <3

12 kommenttia

  1. Jenni kirjoitti:

    Näihin tunnelmiin voi kyllä samaistua💕 Oma isä kuoli 3,5 vuotta sitten kesällä aivan yllättäen. Tässä vaiheessa pystyn kyllä jo puhumaan isästä ja hyvistä muistoista ilman jatkuvaa herkistymistä, mutta jotenkin tämä syksyn pimeys ja pyhäinpäivä/ tuleva isänpäivä herkistää jatkuvasti. Itsekin aloitin aamuni muutamalla kyyneleellä. Jotenkin kun tapahtuneesta on jo jonkun aikaa niin vaikea alkaa selittämään muille miten tapahtunut itkettää edelleen ja mieluiten pitää kyyneleet vaan itsellään vaikka asiasta ehkä pitäisi puhua ääneen….

    • Jonna kirjoitti:

      On tämä sellainen aihe, josta ei mielellään puhu kauheasti. Muistelen kyllä isää paljon, mutta jo näin kirjoitettunakin alkaa muistot tulvia vähän liian vahvoina pintaan..

  2. Noora kirjoitti:

    Ihana kirjoitus ♡ voimia sinulle Jonna. Itse olen elänyt viimeiset 2 vuotta suurten myllerrysten aikaa, joihin on liittynyt kuolemaa, läheisten sairastumista ja pitkän parisuhteen kariutuminen. Isänpäivän korvilla olen kiitollinen isästä joka toissa jouluna kertoi pahanlaatuisesta syövästä, mutta ihmeen kaupalla taisteli ja näkee vielä toivottavasti monta isänpäivä ja joulua.

    Joidenkin läheisten kuolemasta ei koskaan pääse yli. Mummoni jätti tämän maailman 10 vuotta sitten ja yhä herkistym hänestä puhuessani eikä ikävä helpota. Sama koskee edellispyhänä menehtynytää koiraani. Minulle hän oli sielunkumppani ja se aito pyyteetön rakkaus läpi vaikeiden aikojen. Ikävä on.

    Lopputulema on se, että vaikka suru tuntuu vaikealta ja menettäminen niin väärältä, niin meillä on vain joukko loistavimpia ja nauravimpia tähtiä taivaalla huolehtimassa meistä. ☆

    • Jonna kirjoitti:

      Ihanaa, että isäsi parani! Meilläkin isä taisteli läpi kolme syöpää ja ne taistelut taisi viedä voimat lopullisesti. Eläimistä luopuminen on joskus yhtä vaikeaa kuin läheisistä ihmisistäkin. Ikävä on meidän Mandi-koiraa, joka jouduttiin nukuttamaan neljä vuotta sitten. Kauhulla odotan aikaa kun joudutaan luopumaan kissoista 🙁

      Meidän tyttö sanookin aina tähtiä nähdessään ”katso äiti, tuolla on ukki ja Mandi” <3

  3. Nimetön kirjoitti:

    Olen lukenut sun blogia kauan ja tykkään tosi paljon. Monessa asiassa osaan samaistua sun tilanteeseen,motivaatiot treenien suhteen, syömiset ym… Nyt taas valitettavasti olen samassa tilanteessa kanssasi,kun äitini menehtyi syöpään reilu kuukausi sitten. Luultiin koko ajan että hän paranee,mutta nähtävästi koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Sen lisäksi meillä olo syksyllä muutto ym joten aika paljon on tapahtunut. Nyt vaan olen niin jäätävän surullinen ja väsynyt ja valitettavasti lapset saavat sen kokea kiukutteluna eikä mieskään ilman jää… Äitini oli ollut hyvässä kunnossa ja en ikinä uskonut että kentän häntä vielä vuosiin… Ja kuoleman lisäksi nyt pitää olla huolissaan miten isänä tämän kaiken kanssa pärjää. Kiitos mahtavasta blogista ja jatka samaan malliin!

    • Jonna kirjoitti:

      Tiedän niin hyvin mitä käyt läpi. Väsymys ja suru helpottaa onneksi pian, mutta tilalle jää se mieletön ikävä..Meillä alkoi myös lapsi oireilla alkutalvesta ja se liittyy todennäköisesti juuri tähän tapahtumaan. Onneksi kaikki on nyt siltä saralta hyvin.

      Iso halaus sinulle <3

  4. Karoliina kirjoitti:

    Kyllä siinä se pari kolme vuotta menee ennenku kuolemasta pääsee yli. Eihän sitä koskaan unohda mut eihän sitä täydykään. Se vaan on osa elämää, ihan niiku neki läheiset ketkä on vielä elossa. Kuoleman kanssa oppii elämään kunha tekee töitä sen eteen ja antaa aikaa.

    • Jonna kirjoitti:

      Näin se on, aika se vaatii. Paljon tässä on saanut käydä kaikenlaisia tunnetiloja läpi, mutta pikkuhiljaa helpottaa 🙂

  5. Outi Karita kirjoitti:

    <3

  6. ulla kirjoitti:

    Ihana kirjoitus. Voimia sinulle päiviin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *