Hae
Palasia Arjestani

Ei jenkkakahvat tee ihmisestä huonompaa

Kuva: Kaisa K.

Kuva: Kaisa K.

Mä olen ollut itselleni liian ankara. Aivan liian ankara. Olen kiinnittänyt huomiota ja tuhlannut energiaani asioihin, jotka ovat täysin turhanpäiväisiä ja merkityksettömiä. Yrittänyt kontrolloida asioita, joita ei todellakaan tarvitsisi ja vaikutus on ollut juuri päinvastainen kuin olen toivonut. Nyt olen kuitenkin oivaltanut taas jotain tärkeää, jonka joskus ymmärsin, mutta unohdin. Tiesin, että löydän vielä tasapainon, mutta se vie aikaa ja ajatustyötä. Asioilla kuitenkin on tapana loksahtaa kohdalleen, kun aika on oikea. Joskus me vaativat aikaa ja erilaisia tapahtumia ennen kuin niitä ymmärtää ja nyt musta tuntuu, että ymmärrän taas. Piti mennä kauas, että näkee lähelle.

Reilu vuosi sitten oli todella tyytyväinen itseeni ja ulkonäkööni. Itsetunto oli kunnossa enkä morkannut itseäni saati katsonut peilikuvaani inhoten tai häpeillen. Sitten tapahtui paljon asioita ja menetin pikku hiljaa itsetuntoni ja palJon muutakin. Aloin kiinnittämään huomiota asioihin, joita pystyisin kontrolloimaan. Samaan aikaan toisaalla elämässä tapahtui asioita, jotka veivät liikaa aikaa ja energiaa enkä jaksanut kiinnittää huomiota edes asioihin, joihin olisin voinut vaikuttaa. Katsoin peilistä vuosien työtä, joka valui hukkaan, koska en vain jaksanut. Urheilullinen elämäntyyli on ollut mulle aina kaikki kaikessa, mutta jos en pystynyt treenaamaan täysillä, oli vaikeaa saada itsestään irti yhtään mitään. En saanut kiinni oikein mistään. Jossain vaiheessa katosi itsetunto ja tilalle tuli itseinho. Tähän havahduin oikeastaan vasta vähän aikaa sitten. Blogiin tulleet kommentit, itsestäni otetut kuvat ja muutama lehtiartikkeli saivat tajuamaan, että nyt pitää ihan oikeasti lopettaa tai olen kohta samassa jamassa kuin parikymppisenä.

Siskon luona vietetty aika sai katseen omasta navasta muihin asioihin ja huomasin, että mun elämä on erittäin hyvää ja onnellista, vaikka mulla olis minkälaiset jenkkikset. Ei ulkonäöllä ole mitään merkitystä. Ei se ole tae paremmasta elämästä. Ei mun tarvitse näyttää samalta kuin kymmenen vuotta sitten kunhan vaan olen terve ja voin tehdä niitä asioita, joista tykkään. Nyt ollaan jo aika pitkällä senkin asian kanssa. Ehkä tämä kaikki on ollut jotain mun omaa päänsisäisistä kriisiä muutosten kanssa, joita olen yrittänyt hallita kontrolloimalla itseäni. Ehkä mä toistan itseäni, mutta jos olen tehnyt (taas) tämän hienon oivalluksen niin toisto on sallittua. Itselleni nämä oivallukset ovat olleet suuri helpotus ja uskon, että nyt ollaan hyvän edellä! Ajatukset vaativat vielä jäsentelyä, mutta nyt on taas jotain loksahtanut pään sisällä oikeille urille ja se on aika hieno fiilis.

14 kommenttia

  1. miltsu kirjoitti:

    hieno oivallus! sitä on herkästi itelleen aika liian ankara. ennen itelle olis ollu shokki jos lihoin pari kiloa. nyt oon vaa onnellisempi vaikka mahassa on makkara ja oon ehkä isompi ku ikinä 🙂 toki omassakin kropassa on lihasta mutta myös sitä pehmeetä itteään, mut antaa olla. tuntuu ku olis saanu elämänilon takasin ku oppinu hyväksyy ittensä tän kokosena ja näkösenä 🙂

    • Jonna kirjoitti:

      Samoilla linjoilla! En enää edes tavoittele mitään nuoruuden timmiä kroppaa. Ei muutama makkara mua miksikään muuta kunhan pystyn liikkumaan ja muutenkin terveenä 🙂

  2. Annika kirjoitti:

    Ihana juttu Jonna! Hieno ja kantava oivallus. Ulkoiset asiat eivät sitä onnea tuo. Ne ovat myös helposti menetettävissä, mutta muut onnellisuutta luovat jutut kuten perhe, ystävät, hienot muistot ym ovat pysyviä. Ja elämää kuuluu elää eikä suorittaa. Nauti, elä, naura ja rakasta. Noilla pääsee jo pitkälle ? ihanaa lomaa!!

    • Jonna kirjoitti:

      Juuri näin! Välillä elämisestä täytyy vaan muistuttaa itseään. Kiire ja arki tahtovat joskus puskea liikaakin päälle. Mutta huomenna ollaan Kreetan lämmössä niitä muistoja ja elämyksiä hakemassa 🙂 Kiitos ihanasta kommentista!

  3. Vaeltaja78 kirjoitti:

    Mulle vaikeinta on se, että jaksaisin edelleen urheilla ihan vain terveyslähtökohdista, kun turha pinnallisuus on karissut iän kertyessä. Mä en vaan rehellisesti sanoen tykkää urheilusta, rehkimisestä ja puhkimisesta. Endorfiineillakin palkitaan vain ehkä joka kymmenes urheilusuoritus. Mut ymmärrän, että kannattas liikkua ja pitää yllä edes jonkinmoinen peruskunto, eikä kerätä kymmeniä kiloja ylipainoa… Palkinto siitä tulee sitten viimeistään eläkkeellä. Ei vaan jaksaisi enää. Tuntuu, että se on jo nähty ja koettu. Ja nyt jotain muuta, kuten vaikka elämästä nauttimista ihan vain loikoillen sen minkä töiltään ehtii.

    • Jonna kirjoitti:

      Luin muuten samaisesta aiheesta juuri jonkun jutun. Monen on vaikeaa liikkua vain terveyssyistä, vaikka sen kuinka tietäisi tekevän hyvää. Mutta edes pari kertaa viikossa liikkuminen on kuin rahaa laittaisi pankkiin! Mutta totta myös sekin, että elämästä kuuluu nauttia ja jos liikunnasta ei nauti niin eihän se mukavaa ole. Toivottavasti sullekin löytyisi joku sellainen laji, jota jaksaisit silloin tällöin treenata. Kerta kuukaudessakin on parempi kuin ei mitään 😉 Mulla menee heti selkä, jos jätän liikkumisen, joten siinä on hyvä motivaattori ainakin itselleni!

      • Vaeltaja78 kirjoitti:

        Kai tässä on ihmisen kyvyttömyydestä katsoa nenäänsä pidemmälle? Sama ongelmahan meillä on kuluttamisen ja ympäristön kanssa – eletään vailla huolta huomisesta.

        Mun on se vielä pakko lisätä, että imo näytät kauniilta ja terveeltä nuorelta naiselta. Liiallinen laihuus ei minun silmääni istu, sillä usein yhdistän sen itsetunto-ongelmiin ja siihen, että ihminen hakee hyväksyntää ympäristöstään. Se ei ole kovinkaan kaunista. Itse asiassa kauneinta ihmisessä ovat sen ajatukset ja äly. 🙂 (jos tietty olisi silti tekopyhää väittää, etteikö ulkonäkökin jotain merkkaisi – mutta joku roti siinäkin. :))

        • Jonna kirjoitti:

          Sitähän se varmasti on. Joskus tarvitaan pysäyttävä kokemus, kuten vakava sairastuminen, ennen kuin ymmärtää terveyden vaalimisen tärkeyden.

          Enpä muuten minäkään ihannoi laihuutta, mutta sporttisesta ulkonäöstä pidän kyllä 🙂

  4. Virpi kirjoitti:

    Elämä koostuu jaksoista. Sen olen tähän ikään mennessä huomannut (54v.) Välillä kiinnostaa liikkua ja välillä kiinnostaa joku muu. Itselläni liikkuminen ei ole suorituskeskeistä vaan sitä, että se on hauskaa ja siitä tulee hyvä fiilis. Nuorena tuli hyötyliikuttua paljon. Jos halusi jonnekin mennä piti kävellä tai pyöräillä. Sitten kun sain muksut, liikuin niiden kanssa ja niiden ehdoilla. Kun muksut kasvoivat lisäsin hieman kodin ulkopuolella tapahtuvaa liikuntaa. Oli vaan kiva päästä neljän seinän sisältä pois. Nyt kun muksut ovat jo isoja pystyn harrastamaan omaksi ilokseni melkeinpä niin paljon kuin haluan. Oma lajini on pyöräily ja nykyään maastopyöräily. Se on niin huisin hauskaa, että sitä ei todellakaan suoriteta. Porukalla ajetaan pari kertaa viikossa. Yksi pidempi ja yksi lyhyempi lenkki. Eikä niiltä lenkeiltä jäädä pois kuin pää kainalossa. Salilla käyn siksi kun muuten istumatyöstä kipeytyneet hartiat on aivan mahdottomat.
    Sitä en tiedä mikä lajini on muutaman vuoden päästä mutta ainakin haluan tehdä sitä mikä minua kiinnostaa ja mistä saan haastetta. Ja kaiken lisäksi mistä tulen hyvälle tuulelle. En voisi kuvitellakaan liikkuvani pakonomaisesti jos en saa siitä itse mitään.

    • Jonna kirjoitti:

      Saman olen itsekin huomannut – elämä koostuu jaksoista, joita eletään kulloisenkin mielenkiinnon mukaan. Tällä hetkellä tykkään kotitreeneistä mutta vähän ajan päästä mielenkiinto voi olla jossain muualla. Sama pätee elämän kaikilla osa-alueilla ja sen on aika virkistävää!

      Mä niin haluaisin oppia taas neuvomaan ja se saattaa olla mun seuraava jakso 😉

  5. ereenes kirjoitti:

    Täytyy sanoo, että kun on itse aktiivisesti urheillut koko elämänsä ajan (en ole kuitenkaan kilpaurheilija), niin sitä on oppinut katsomaan ihmisen fysiikkaa eri tavalla. Monista asioista pystyy päättelemään ihmisen elintapoja (ja harrastuksia); ryhti, ihon kunto, silmät, hiukset… toki urheilullisillakin on akneongelmia ym mutta siis ymmärrät varmaan pointin.

    Sulla on upea fysiikka, ja vaikket ole itse ollut tyytyväinen itseesi niin mun mielestä näytät todella kauniilta. Itse olin sinun kokoinen suurinpiirtein vielä n. puoli vuotta sitten, ja rakastin itseäni myös sellaisena. Oli hyvä olla kun tunsin itseni vahvaksi ja terveeksi. Ainoa mikä itseäni silloin ärsytti oli se vaatteiden huonolta näyttäminen päälläni, mikä oli sitten taas omaa kriittisyyttäni, joku muu ei välttämättä ajatellut ollenkaan niin. Nyt olen 10kg laihempi, pikkuhiljaa kilot karisseet ja toden totta on kivempaa olla näissä nahoissa, mutta ei elämä ollut todellakaan huonoa 10kg isompana 🙂

    • Jonna kirjoitti:

      Joo kyllä aktiivisesti treenaavaan ihmisen näkee jo kaukaa vaikkei missään uberkireässä kunnossa olisikaan. Jo kävelytyylistä ja ryhdistä sen tunnistaa!

      Mulla on myös vaatteiden istuvuus ongelmana mut en tiedä jaksaisinko alkaa painoa tiputtelemaan…en ainakaan nyt. Näissä kiloissa on helppo ja mukava olla tällä hetkellä 🙂

  6. emma kirjoitti:

    Ihana kirjoitus?juuri näin. Itse olen oivaltanut tämän kun tyttäreni ja minä selvisimme hengissä synnytyksestä ja sen jälkeisistä komplikaatioita. Paljon muuta ja kaikkea sen väliltä on ehtinyt tapahtua mutta tärkeintä on rakkaus ja läheiset, hyvä olo ja tasapaino. Nauti lomastasi, täällä painetaan jo töissä…

    • Jonna kirjoitti:

      Just näin, elämässä on paljon muita tärkeämpiä asioita ja perhe tulee ykkösenä. Onneksi selvisitte ehjin nahoin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *