Hae
Palasia Arjestani

Helvetilliset viikot

helvetilliset viikot

Helou, mulla on ollut tässä melko helvetilliset viikot eikä ole ollut juuri aikaa eikä jaksamista kirjoittaa blogia. Ehkäpä se tästä taas käynnistyy ja lohkeaa vähän aikaa tällekin harrastukselle 🙂 Koko kulunut kuukausi on ollut todellista pyöritystä ja välillä mietin, että miten tästä selviän hengissä. Kun kertarysäyksellä kaatuu monta eri asiaa päälle, niin kyllä siinä heikompaakin hirvittää, vaikka aika vahvana ihmisenä itseäni pidänkin. Viime päivinä olen saanut taas ajatuksia kasaan ja muutenkin elämä asettuu hiljalleen uomiinsa. Huonoja hetkiä tulee varmasti vielä, mutta niistä selvitään varmasti tavalla tai toisella.

No niin, nyt siellä mietitään, että mistä oikein puhun ja suorastaan janoatte tietää lisää 😀 Noh, ensinnäkin miehellä alkoi loma vajaa kuukausi sitten ja oli jo etukäteen sovittu että hän viettää loman mökillä. Tästä asiasta halusin pitää kiinni, sillä hän on todellakin lomansa ansainnut. Moni ehkä miettii, että miksi en pyytänyt häneltä apua, mutta juuri siksi koska halusin että edes toinen meistä saa palautua vuoden töistä ihan rauhassa. Tiedän toki, että hän stressasi mökillä minun tilannetta ja olisi varmasti kotiin tullutkin, jos olisin pyytänyt. Aloitin uudessa työpaikassa elokuussa ja samaan aikaan jäin tosiaan ”yksinhuoltajaksi”, sillä tytöllä alkoi myös koulu. Siinäpä sitten yritin sovittaa työvuoroja tytön kouluun ja podin suunnatonta syyllisyyttä iltavuoroista. Onneksi meidän tyttö on jo hyvin omatoiminen ja sain sovittua hänen kaverinsa isän kanssa, että tyttö saa mennä heille aina kun minulla on iltavuoro. Tänä yksinhuoltaja-aikana en ole kertaakaan päässyt treenaamaan, sillä tehtävää kotona kivan pikku rempan keskellä on ollut enemmän kuin riittävästi…

helvetilliset viikot

Melkein heti aloitettuani työt uudessa työpaikassa jouduin jäämään reiluksi viikoksi sairauslomalle, sillä äitini menehtyi äkillisesti. Järkytys oli sen verran kova, että valvoin yöt ja itkin päivät. Yritin siinä samalla pyörittää arkea ja olla potematta syyllisyyttä työkavereideni puolesta. Samalla viikolla tytär sairastui, jonotin koronaneuvontaan 3,5h kunnes he katkaisivat puhelun kesken kaiken. Pää oli jo muutenkin ihan sekaisin ja mulla meni totaalisesti hermot. Loppujen lopuksi saatiin oman terveyskeskuksen kautta varattua aika näytteenottoon kahden päivän päähän ihan toiselle puolelle kaupunkia. Mietin, että millähän vien kipeän lapsen sinne, jos julkisia ei saa käyttää? Tytön kurkkukipu paheni yön aikana sen verran, että päädyttiin läheiselle korona-asemalle ottamaan kaikki näytteet. Eipä siinä vielä kaikki! Sairastuin itse seuraavalla viikolla ja jouduin taas olemaan töistä pois. Voitte vain arvata minkälaiset syyllisyydentuskat oli koko ajan. Sairastumisen vuoksi jouduin jättämään välistä kummitytön lakkiaiset ja pelkäsin, että samoin käy äidin hautajaisillekin. Onneksi sinne sentään päästiin.

Monen mielestä nuo ovat pieniä juttuja kaikki, mutta tarpeeksi kun yhden ihmisen hartioille kaadetaan asioita, niin kyllä siinä alkaa pää hajota. Jospa tämä elämä alkaisi tästä tasaantumaan ja helvetilliset viikot olisivat ohi. Äidin hautajaiset olivat kamalinta hetkeen ja nyt kun ne ovat ohi, saan surra rauhassa ja yrittää palauttaa itseni tähän elämään. Mieskin tulee ensi viikonloppuna mökiltä takaisin ja tuo karvaiset kaverit mukanaan. Arki palaa hiljalleen normaaliksi ja kaikki on toivottavasti hyvin. Ennen kuin alkaa uusi myllerrys.

Ehkä nyt ymmärrätte hiljaiseloni?

8 kommenttia

  1. Anna kirjoitti:

    Voi miten raskaita aikoja olet joutunut elämään, otan osaa.

    Olen ihan varma, että uudessa työyhteisössä saat ymmärrystä osaksesi. Useinhan läheisen äkillisen menetyksen jälkeen ihmiset saattavat olla kuukausiakin poissa. Ja korona-aikaiset flunssat osuvat meistä jokaiselle vuorollaan. Turhaan kannat syyllisyyttä.

    Kovasti jaksamista ja toivon sinulle paljon onnistumisen kokemuksia uuteen työhön.

    • Jonna kirjoitti:

      Kiitos! Työkavereilta olen kyllä saanut ymmärrystä, mutta mitäpä sitä ihminen luonnolleen aina voi 🙁 kyllä tämä tästä!

  2. Eeva kirjoitti:

    Aivan kamalaa. Otan osaa suruusi.
    En kyllä voi mitenkään käsittää miten miehesi ei tullut tukemaan sinua tuollaisen kriisin keskellä?! Ei kai kukaan selviydy tuollaisesta tilanteesta yksin ?

    • Jonna kirjoitti:

      Kiitos. Olisi hän tullut, mutta en laskenut. Haluan itse surra ja järjestellä asioita ihan rauhassa. Toki jos olisi tullut sellainen tilanne etten kestä enää, niin olisin hänet pyytänyt kotiin. Tämä ei todellakaan ollut mikään sellainen tilanne etteikö hän olisi halunnut tulla, vaan minä nimenomaan kielsin. Toiset tarvitsevat tällaisina hetkinä ihmisiä ympärilleen, Minä taas tilaa.

  3. Ninni kirjoitti:

    ?

  4. Kata kirjoitti:

    Valtavasti voimia sinne! <3 <ihan varmasti kaikki kääntyy jossain vaiheessa parhain päin! <3 ja elämä normalisoituu muutenkin edes vähän tän koronapaskan jälkeen…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *