Niin pettynyt itseeni
30
Melkoista vuoristorataa on mun tunne-elämä tällä hetkellä. Eilen se iski. Kauhea epävarmuus ja pettymys itseäni kohtaan. Tuntuu etten osaa mitään ja mitä ikinä teenkin niin olen aivan paska siinä. Olen huono äiti, tytär, työntekijä, avovaimo. En saa edes kotiani pysymään kunnossa, en osaa treenata, olen laiska, tyhmä ja epäonnistunut elämässäni. Olen vihainen isälleni, kun meni kuolemaan niin yhtäkkiä ja samalla olen vihainen itselleni etten soittanut hänelle edellisenä päivänä. Olen epäonnistunut tyttärenä.
Kaikki lähti vyörymään päälle eilen salilla. Tein minkä pysyin ja silti tuntui etten osaa edes treenata enää. En saa tuntumaa mihinkään enkä edes keksi mitä siellä tekisin. Pyörin vain toimettomana ja itku kurkussa lähdin kotiin. Hyödytöntä hommaa. Kotona istuin ja katselin ympärilleni. Miksi en ole niin aikaansaava, reipas ja luova, että laittaisin kodin kuntoon yhdeltä istumalta. Tai ylipäänsä milloinkaan. Miksi olen näin laiska ja saamaton. Suunnittelen, mutta en toteuta. Lapsellekin tunnen antavani liian vähän aikaa. Haluaisin leikkiä ja pelata enemmän, mutta kun kun ruuanlaitto, pyykit ja muut. Miehen kanssa jaksan hädin tuskin seurustella iltaisin, koska väsyttää, ruuanlaitto, siivoaminen ja muut.
Vihaan tätä olotilaa, mutta en tiedä miten pääsen tästä pois. Tiedän kuitenkin pääseväni. Ajan kanssa.
Voi kun jotenkin osais helpottaa tota siun oloa. tulla vaikka teille siivoomaan 😀
No mutta..ainut mihin voin samaistua, on tuo lähimmäisen menettämisen tuska ja sen aiheuttamat tunteiden vuoristoradat. Menetin äitini kymmenen vuotta sitten, mutta kyllä ne tapahtumat ja ikävä on miun mukana ihan aina jollain tasolla.
Isosti voimia, onneksi kuitenkin jaksat uskoa tulevan olevan parempi, sillä niinhän se on, aika on ainut joka auttaa.
Kyllä se olo on jo vähän helpottunut hieman. Tätä kai tämä nyt on jonkin aikaa…
Jokaisella on aika ajoin tuollaisia fiiliksiä ja niitä pitää vaan oppia sietämään. Olet varmasti kaikkea muuta kun kuvailit ?
Niin varmasti onkin, mutta ei ne normaalisti näin rytinällä ole tulleet..
Oh, tuttu tunne. Onneksi se on yleensä ohimenevää. Mutta totuus on, että riittää kun parhaansa tekee ja joka päivä ei tarvi tehdä sitäkään.
Mä kamppailen päivittäin riittämättömyyden tunteen kanssa ja epäilen, että se liittyy tähän elämänvaiheeseen. Itse sitä kuitenkin ne paineet itselleen asettaa ja lapsi kyllä selviää, jos ei ihan aina jaksa olla sormivärejä esille laittamassa, eikä kukaan kuole jos imuri seisoo olohuoneessa monta päivää.
Tsemppiä beibe, tuu kahville <3.
No oikeassa olet! Välillä pitäis oikeasti osata vain olla ja vähät välittää kotitöistä tai muista jonnin joutavista. Lapsi toi tullessaan mielettömän riittämättömyyden tunteen. Välillä sen kanssa osaa elää, mutta välillä se puskee päälle pikkasen liian lujaa.
Voi Jonna, Älä ole liian ankara itsellesi. Varmasti elämässäsi on paljon hyvääkin tällä hetkellä.
Totta! Onneksi olo alkaa taas olla suht normaali 🙂
*Halaa*
*Iiiiiso halaus takaisin*
Täällä myös hyvin samankaltaisia ajatuksia kausittain, joskus pitkään ja joskus hetken aikaa. Jossain vaiheessa ajatukset kuitenkin muuttuvat positiivisiksi, siihen täytyy aina luottaa. Itselläni ei oo edes lapsia ja SILTI tuntuu ettei riitä kaikkeen ja mietin myös miten ikinä lapsen kanssa onnistuisi kun jo nyt käy toisinaan raskaaksi. Ja tuon ajatteleminen saa enemmän vain ahdistumaan, sillä tiedän että kuitenkin joskus tahtoisin lapsen tai pari. No, mutta aina ne asiat jotenkin omalla painollaan suttaantuvat ja aurinko alkaa paistaa. 🙂 Sullekin taas paistaa aurinko ja kaikki on helpompaa kunhan nyt jaksat hetken tätä oloa. Tsemppiä!:)
Ne asiat suttaantuu kyllä. Elämä on välillä syystä tai toisesta melkoista tunteiden vuoristorataa, mutta onneksi tasantovaiheitakin tulee. Niin kuin nyt 😉
Puhut niin julmasti itsestäsi. Voisitko sanoa noin julmasti jollekin toiselle ihmiselle hänestä? Jos et, et voi puhua itsellesikään noin rumasti. En usko ,että olet puoliksikaan noin huono ihminen mitä väität. Kohtele itseäsi lempeämmin ja taputa itseäsi päähän 🙂 Ei aina tarvi jaksaa tehdä asioita jotka ei tekemällä lopu. Mieti asioita mitkä ovat hyvin elämässäsi. Ajan kanssa varmasti helpottaa ja kevät aurinko piristää! <3
Nyt jo olo helpottaa, mutta kuulemma tämä(kin) kuuluu surutyöhön. En kyllä osannut aavistaa ollenkaan, kun tätä kirjoitin. Hämmentävää tämä elämä välillä!
Pakko kommentoida! Niin samoissa fiiliksissä olin vuosi sitten kun isoisäni kuoli hyvin yllättäen. Ensimmäinen kerta oli minulle kun joku oikeasti läheinen ja tärkeä ihminen kuolee. Monta kuukautta meni jotenkin väsyneessä horroksessa, vaikka kuinka yritti tehdä niin tuntui ettei mistään oikein tullut mitään. Varsinkin treenissä juuri huomasi ettei vain kulkenut, ei ollut oikein voimia tai samaa sisua kun yleensä. Itselläni lähti sitten kesän aikoina jo helpottamaan, ja jälkikäteen ajateltuna kaikki kyllä johtui siitä suuresta tunnesekamelskasta ja menetyksestä, joka vain vei kaikella tasolla voimat. Tsemppiä!
Mä en edes tajunnut, että tällaiset fiilikset liittyisivät jollain tavalla suremiseen. Vasta kaikkien näiden kommenttien jälkeen ymmärsin, että niinhän se täytyy olla. Ei tällainen ole normaalia minua. Ei ainakaan näin vahvat tunteet, joita olen nyt joutunut käsittelemään. Mutta onneksi taas helpottaa!
Mun äiti kuoli 2014 ja ensin sitä meni sellaisessa selviytymisshokissa.. Hoiti vaan asioita aikataulun
Mukaan ja kaatu illalla rättipoikki väsyneenä sänkyyn.
Sen jälkeen alko riittämättömyys.. Epätosi olo siitä, et väsyttää ja ei jaksa vaikka haluaiski jaksaa.
Osa mun ”ystävistä” tippu kelkasta tässä välissä.. Ei jaksanu lähtee eikä kukaan tullu kotoo hakeen. Tosikamut tuli oven taakse ja vaan olla öllötettiin.
Nyt on reilu vuosi menny, mikä tuntuu ihan kauheelta, miten tässä on selvitty näin pitkälle.
Edelleen on menettämisen pelko ja ihan typeriä sellaisia. Kaverit hylkää, mies kyllästyy ja jättää… Mut jotenki sen hahmottaa et kuuluu suremiseen!
Tsemppiä ihan hirveästi! Anna ittelles rauha surra ja olla joka päivä eri tuulella, älä pakota ittees mihinkään mikä ei tunnu sen hetken fiilikseen hyvältä. Suru vie aikaa, tosi kauan aikaa <3
Ja taas näköjään itkettää. Hmmh.
Samoja mietteitä olen minäkin käynyt tässä läpi: menettämisen pelkoa. JA kun tätä mielikuvitusta vielä riittää… Ihania neuvoja, viisaita sanoja, huomaan että olet läpikäynyt rankan vaiheen elämässäsi. Eipä ole itku täälläkään kaukana.. Ensimmäisen kerran se tulikin kunnolla kun luin kommenttisi läpi. Oli pakko makustella kaikkia näitä kommentteja ja vastata vasta nyt, kun elämä alkaa vähän helpottaa. Vaihteeksi.
Kyllä me pärjätään <3
Voi Jonna! Olisi kiva jos asuisin lähempänä ja voisi ihan oikeasti nähdä ja jutella sekä antaa sinulle voimaa ja uskoa itseesi. Niinkuin jo aikaisemmissa kommenteissa mainittiin, niin anna surulle aikaa ja älä tuomitse itseäsi. Olet ihana ihminen ja kyllä oikeasti todella aikaansaava, hyvä äiti, hyvä avovaimo jne. Nyt on vain sinun aikasi käydä surusi läpi ja antaa muiden hoitaa asioita ja auttaa sinua. Tulee aika, kun suru haalenee ja muuttuu muistoiksi. Aina ei tarvitse jaksaa eikä silti ole huono ihminen. *halaus*
-Piia
Oikeassa olet Piia! Olispa kiva nähdä taas pitkästä aikaa. Täytyy ehdottaa miehelle pientä road trippiä 😉 Nyt fiilikset jo paremmat, ainakin hetken. Mutta on tässä tapahtunut outoja juttuja ja tullut omituisia tunnetiloja. Kaipa nekin kuuluvat tähän kaikkeen.
Kiitos <3
Voi Jonna. Niin kuin itse kirjoitit ” ajan kanssa ” . Tuo olo tila on varmasti sinulle ” normaali ” nyt, jos niin voi sanoa. Isän menetys ,,, Raskasta. Totta kai siihen mieli ja keho reagoi.
Sinun on annettava aikaa itsellesi , nyt tehtävä se minkä jaksat ja mikä tuntuu hyvältä. Uskon, että läheisesi ymmärtävät sinua.
Olet Arvokas ja Tärkeä !!! Vaikka et pyykkää tai luuttua.
Hali . Voimia.
Näinhän se on tehtävä. Mentävä vaan olotilojen mukaan. Mies onneksi kotona tietää ja ymmärtää. Tukee ja auttaa. Nyt elämä taas paremmalla mallilla. Kyllä se tästä!
Kiitos Ulla <3
Jonkun korvaan ehkä tekstisi kuulostaa julmalta ja karulta, mutta kriiseillä ja suruilla on omat vaiheensa. Tämäkin on yksi niistä! Kyllä sä selviät etkä ikuisesti tunne noin ahdistavia tunteita, nekin on kuitenkin läpikäytävä. Puhu ja kirjoita, se on mun neuvo! Jaksamista! <3
Olen samaa mieltä. Käyt suruprosessia läpi jolloin kaikki tunteet saattaa iskeä potenssiin 10. Anna aikaa itsellesi toipua ja käydä kaikki tunnetilat läpi. Yksi päivä saattaa olla ihana, seuraava kamala. Näin myös normaalissa elämässä, mutta nyt sinun on otettava huomioon että surutyö vaatii omansa. . Hienoa että et laita tunteita ”hyllylle” vaan selvästi haluat jakaa sekä hyvät että huonot päivät. Tsemppiä.
Päivät on tosiaan ihan erilaisia. Nyt taas parempaan päin. Huonot päivät on kammottavia, fiilis todella surkea eikä tee mieli tehdä mitään. Ei edes syödä. Ja sitten on näitä loistavia päiviä kuin esimerkiksi eilen. Tätä kai tämä nyt hetken aikaa on!
Kiitos 🙂
Muutama päivä noissa fiiliksissä menikin. Hullua touhua. Nyt onneksi jo selvemmillä vesillä 🙂
Jonna hyvä, 52 vuoden kokemuksella voin sanoa, että tuo mitä kuvailit on sitä itseään – elämää. Vaikeita, tuskaisia ja riittämättömyyden aikoja tulee ja menee, luullakseni läpi koko tämän taipaleen. Tunteet ja olotilat voivat vaihdella lyhyelläkin aikavälillä – ensin sinäkin tunnet itsesi mitättömäksi ja ”laiskaksi”, seuraavana päivänä olet jo innolla treenailemassa. Tulee taas aika, jolloin nuo paremmat ajat tulevat pidempinä jaksoina. Sitten joku tai jokin asia heittää taas märän rätin naamalle – ja olo on kurja. Näin se vain menee täällä.
Mutta hei ”jo huomenna on paremmin, siis jaksa siihen asti” jne.
Ja vaikka välillä voimat ovat täysin lopussa niin fyysisesti kuin henkisesti, niin tästä mennään, vaikka ei päästäiskään. Ei luovuteta, mutta huilataan ja vedetään henkeä, kun sen aika on.
Nimenomaan, välillä pitää pysähtyä ja huilata. Nyt varsinkin kun on ollut kaikenlaista. Eilen jo innolla treenasin. Nyt toivottavasti taas enemmän hyviä kuin huonoja päiviä tulossa 🙂
Moi Jonna!
Olen jo jonkin aikaa halunnut kertoa sinulle jotain ja nyt viimein sen teen. Tuntuu sopivalta täräyttää asiani juuri tämän tekstin alle, vaikkei se suoranaisesti sitä kommentoikaan.
Okei, nyt se tulee:
Olen seurannut blogiasi jo pidemmän aikaa, mutta viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut siitä jotain enemmän, kuin ennen. Olen nimittäin toipumassa vakavasta syömishäiriöstä, jonka akuutti vaihe alkaa onneksi olla jo takanapäin. Nyt paremmassa kunnossa olen tajunnut, kuinka paljon sinä olet blogisi kautta auttanut minua paranemaan. Vähän huomaamatta olet muodostunut minulle yhdeksi terveen ihmisen esikuvaksi. Minusta on ollut ihanaa ja jollain tapaa helpottavaa seurata sellaista blogia, joka ei ole pelkkä kiiltokuva jonkun elämästä. Olet osannut antaa enemmän, kuin pelkän täydellisen elämän illuusion blogin kautta ja viime aikoina se on ollut erityisen tärkeää minulle. Olen sinun blogitekstejäsi lueskellessa alkanut hahmottaa sitä, minkälainen on oikeasti terve ihminen. Terve ihminen liikkuu, syö terveellisesti ja nukkuu, mutta sen ei tarvitse olla suorittamista. Terve ihminen myös suhtautuu sopivan rennolla otteella syömisiin, herkuttelee ja laiskottelee ja ne ovat hyviä asioita. Ne ovat asioita, joita ilman ihminen ei kokonaisuudessaan ole terve. Terve ihminen epäonnistuu ja tuntee epäonnistuneensa, muttei jää siihen rypemään. Jo seuraavassa käänteessä terve ihminen osaa iloita myös onnistumisista tai ihan vaan siitä, että arki on arkea, ei hyvää, eikä pahaa. Kiitos, että kirjoitat monenlaisista aiheista. Kiitos, että uskallat olla rehellinen. Kiitos, että voin uskoa tuollaisen ihmisen olevan oikeasti olemassa ja uskaltaa myös itse olla tällaisena olemassa. Välillä on niin hankalaa hahmottaa, että hyvinvointibloggaajat tekevät myös jotain muuta, kuin juovat vihersmoothieita, treenaavat tavoitteellisesti ja paistattelevat auringossa merkki-bikineissä.
Vilpitön kiitos siitä, että olet aito ja uskallat tuoda sitä esille myös blogissasi.
Et arvaakaan miten monta kertaa luin eilen tämän sun kommentin ja tänäänkin olen lukenut sen varmasti kolmeen kertaan! En osaa edes sanoin kuvailla miten ihanalta ja mahtavalta tuntuu lukea kaikki tämä. Mun on ollut todella hankalaa kuvailla omaa elämänasennettani ja -tyyliäni kenellekään, mutta tässä sinä kiteytit sen erittäin hyvin! Aivan huikeaa, että alat parantua ja olen ikionnellinen, jos olen voinut edes jollain tavalla edistää parantumistasi <3
Mä olen itsekin ollut välillä huolissani kuvasta, jonka monet fitnessblogit antavat elämästä varsinkin nuorille. Elämän ei kuulu olla pelkkää suorittamista eikä jokaista suupalaa pidä laskea saati miettiä! Ruoka on elämässä yksi parhaista asiasta ja siitä täytyy nauttia. Samoin kuin treenaamisesta ja arjestakin. Elämässä tulee ylä- ja alamäkiä. Itsekin olen oppinut käsittelemään niitä iän myötä. Elämä on harvoin pelkkiä viherjuomia, täydellisiä treenejä ja merkkibikineitä 😉
Ihanaa, että sunkaltaisia lukijoita ja ihmisiä on olemassa! Ja iso kiitos tästä kommentista <3 Aurinkoista ja lämmintä kevättä!