Hae
Palasia Arjestani

Älä turhaan häpeä kyyneleitä

älä turhaan peitä kyyneliä

Minä liikutun todella helposti. Joka päivä jostakin asiasta. Elämäntarinasta radiossa. Vauvan syntymästä televisiossa. Herkästä laulusta. Töissä saaduista kehuista. Lääkärillä. Bussissa. Kotona. Ihan missä vain ja ihan joka päivä. Se on välillä aika raskasta, koska se tuntuu todella nololta. Ei ole montaa päivää, kun luin töissä uutisen syöpäsairaasta äidistä. Kuvittelin itseni hänen tilalleen ja itkuhan siinä tuli, kun aloin miettimään, että hän ei lapsensa kouluun menoa saati varttumista. Itse asiassa kun kirjoitin juuri äskeistä lausetta ja aloin miettimään jutun tuonutta tunnetilaa, kyyneleet nousevat taas silmiini. Miksi minä olen näin herkkä?

Luin Kodin kuvalehdestä jutun Älä turhaan häpeä kyyneleitä ja se pysäytti. Siinä sanottiin, että ihminen, joka liikuttuu herkästi, kokee elämää syvästi. Siksi kyyneleitä ei kannata nolostella. Helppoahan se on sanoa, koska kyllä se nolottaa kun työkaveri tulee kysymään jotain ja minä itkeä vollotan omassa kopperossani. Ihmiset ajattelevat automaattisesti, että minulla on jokin hätänä. Siksi yritän pidätellä itkuani aina. Joskus tuntuu hyvältä antaa patojen aueta, koska se helpottaa. Mutta milloin siihen olisi hyvä aika? Ei koskaan. Vai aina? Eilen pidättelin itkua viimeksi autossa kun veimme miehen kansa tytön päiväkotiin. Radiosta soi Anna Puun mestaripiirros, jonka siskon tyttöni soitti ja lauloi isäni hautajaisissa. Minulle se pahin paikka ei niinkään ollut itse laulu, vaan sen tuomat muistot. Näin se on melkeinpä aina. Muistot ja omat kuvitelmat nostavat liikutuksen pintaan ja siinä sitä taas ollaan.

En muista, että nuorempana olisin ollut näin herkkä. Kaikki alkoi vasta tytön syntymän jälkeen enkä varmasti ole katsonut sen jälkeen yhtään vauvan syntymää televisiosta ilman, että itkisin. Tai kun rakastunut pari saa toisensa. Tai kun tyttö esiintyy kevätjuhlissa. Tai kun siskon tytöt laulavat. Lista on loputon. Psykologi ja psykoterapeutti Kati Raikamo sanoo, että itkulla on tarkoituksensa: se helpottaa oloa. Kyyneleistä on hänen mukaansa mitattu stressihormonia. On arveltu, että murheisiin liittyvä stressi ikään kuin valuu meistä ulos kyyneltemme mukana, ja huolet pienenevät, Raikamo sanoo Kodin kuvalehden artikkelissa.  ”Sitä paitsi itkeminen kertoo tunteista. Siitä, että pystyy tuntemaan jotain niin suurta, että se liikuttaa. Liikuttunut ihminen kokee syvästi elämää”. En tiedä lohduttaako tämä, mutta nyt ehkä ymmärrän itseänikin taas aavistuksen verran paremmin.

En muista, että meillä kotona olisi juuri itketty. Ainakaan toisten nähden ja taidan itsekin noudattaa samaa kaavaa. Nyt kun mietin asiaa, niin miksi ihmeessä pidättelen itkua esimerkiksi tyttären läsnä ollessa? Hänelle voisin ihan hyvin kertoa miksi itken ja hänkin ymmärtäisi siten ettei itku liity aina kipuun tai suruun. Itkeä voi niin monesta eri syystä niin kuin tässä minun tapauksessa on jo todistettu. Tuskin tulen koskaan töissä itkemään tai julkisilla paikoilla, mutta kotona voisi antaa hanojen aueta aina kun siltä tuntuu 🙂

Onko siellä muita samanlaisia herkkikiksiä?

Edellinen postaus: Tehdäänkö yhdessä ruokalista arkeen?

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka

16 kommenttia

  1. Pipsa kirjoitti:

    On! Ja samalla lailla lapsen syntymän jälkeen oon mielestäni herkistynyt erityisen paljon.

    • Leena Makkonen kirjoitti:

      Kyllä meitä on. Minä itken lähes tulkoon päivittäin. Ilosta, surusta, kipeistä tunteistani, muistoista,onnistumisista, kaipuusta, muiden onnesta, biiseistä, kehuista ja kauniista sanoista. Ihan mistä vaan. Olen kovin melankolinen ihminen, mutta positiivisista asioistakin liikutun. Minusta herkkyys on tieytyllä tapaa kaunis piirre ihmisessä, vaikka toisinaan itsekin nolostunut, jos itku tulee ”väärällä hetkellä” ja joutuu selittelemään sitä niille, jotka ei ymmärrä tämmöstä yliherkkää ihmistä. Tosin enää en häpeä kyyneleitäni ja tätä herkkyyttä, kuten ennen. Nyt tämä tuntuu vahvuudelta. Se tosiaan kertoo et olen syvällinen ja tunteva ihminen. Kiitos blogistasi, joka on auttanut minua eteenpäin elämässä. Sairastuin alakoulun viimeisillä luokilla ortoreksiaan, koska minua kiusattiin koulussa pyöreyteni takia. Se sit johti anoreksiaan ja bulimiaan, joiden kanssa olen taistellut jo viistoista vuotta, täysin omassa kuplassa eläen. Pienin askelin kohti tervettä minäkuvaa tässä elämääni rakennan. On ihana lukea sun blogia, olet aito, tervehenkinen ja innostava. Toivon että joku päivä olen sinut oman kehoni kanssa ja pystyn nauttimaan liikunnasta ilman ajatusta, et mun pitäis mahtua johonkin samaan muottiin muiden kanssa. Et olisin hyvä just tällaisena kun oon. Kiitos blogistasi ja ihanaa kevättä.

      • Jonna kirjoitti:

        Lista on tuntuu hyvin tutulta! Kyyneleet ovat nousseet melkein jokaisen teidän kommentinkin kohdalla. Ja eilen taas yhtä ohjelmaa katsellessa. Noh, täytyy vain ottaa vastaan se mitä annetaan! Eihän tämä missään nimessä huono piirre ole 🙂

        Mulla on samanlainen historia kuin sinullakin. Olin lukioikäisenä pyöreä ja sain kuulla siitä jatkuvasti tietyiltä ihmisiltä. Läski, pullukka, ällöttävä…Näitä nimityksiä sain kuunnella vaikka kuinka kauan. Oikeastaan vasta kotipaikkakunnaltani pois muutettuani itsetunto alkoi parantua ja samoihin aikoihin löysin myös urheilun. Pakko myöntää etten itsekään ole aivan sinut oman kroppani kanssa ja huomaan silloin tällöin vähätteleväni itseäni peilin edessä. Yritän päästä niistä ajatuksista pois, koska tiedän olevani varsin hyvä juuri näin. Niin kuin sinäkin olet! Mutta tiedän mitä tarkoitat. Askel kerrallaan ajatuksia muuttaen <3

    • Jonna kirjoitti:

      Mikähän siinäkin on? Tunne-elämä koki muutenkin melkoisen myllerryksen tytön syntymän jälkeen. Ehkä se liittyy osittain myös siihen?

  2. Kaisa kirjoitti:

    Täällä myös yksi kiusallisen herkkä! Sen ei tarvitse olla kuin lapsen opettajan vanhempainvartissa sanoma kehu lapsesta, niin minulla jo kyyneleet valuu . Noloa… Koskettavien lehti- ja blogikirjoitusten äärellä vollotan ja niistän nenää talouspaperirulla kainalossa.

    • Jonna kirjoitti:

      Kyllä! Vasu-keskustelut on ne pahimmat! Voin vain kuvitella mitä tapahtuu kun lapsi lähtee kouluun…

  3. Anile kirjoitti:

    Hei, täällä toinen samanlainen, kyyneleet tulevat niin herkästi että joskus nolottaa. Nuorempana en ollut näin itkuherkkä, olen miettinyt miksi näin on nyt mutta en ole löytänyt vielä siihen vastausta, kenties ikääntyminen ? Silti tunnen että olen syvästi tunteva ihminen, ihminen toiselle.

    • Jonna kirjoitti:

      Ikä on varmasti yksi osasyy. Nuorempana olin itsekin jotenkin ”kovempi”. Mieskin on sanonut, että mun kuoren läpi oli aikanaan todella vaikeaa päästä. Mutta ei tämä mikään huono piirre ole 🙂

  4. Eve kirjoitti:

    Hep! Jos mua nyt jo liikututti lukea tätä. :D:D Oon todellakin herkkis, aika jännä ilmiö sekin että oikeasti minäkin yritän aina viimeiseen asti pidättää ja olen jopa yrittänyt ”kovettaa” itseäni ettei aina nouse kyyneleet silmiin.. Ja ne tulee niin milloin mistäkin; ilosta ja surusta. Paras oli juuri tänä aamuna kun katsoin koiravauvaani ja mietin että mitä mä teen sitten kun tosta aika jättää.. Ja kyynelehdin. 😀 Kuitenkin toivon että elelisi edes sen 10 vuotta. Jänniä tilanteita tulee kyllä päivittäin. Hyvä pointti silti tuo että miksi pitäisi hävetä sitä että on niin herkkis.

    • Jonna kirjoitti:

      Just toi kuvittelu on pahinta! Kun on liian hyvä mielikuvitus niin voi kuvitella kaikki pahimmat skenaariot: lapsen sairastumiset, puolison kuoleman ja milloin mitäkin. Ja paketti on valmis. Joka päivä saan hokea päässäni ”älä itke, älä itke”. Kuulostaako tutulta? 😀

  5. Taru kirjoitti:

    Oon ihan samanlainen! Kun päiväkodissa oli Isänpäivä ja mies kertoi, että he söivät siellä tyttömme leipomia keksejä, alkoi itkettämään heti. Kun mies vielä näytti kuvaa tyttärestämme leipomassa keksejä ja kertoi, että tyttö oli ollut innoissaan kun isi tuli syömään keksiä, aloin heti vollottamaan. 😀 En edes halua ajatella, mitä tapahtuu kun menen Äitienpäivänä syömään omat keksini päiväkotiin…

    Taru
    stuffabout.fitfashion.fi

    • Jonna kirjoitti:

      Ja mua alkoi heti itkettää, kun aloin itse kuvitella saman tilanteen 😀

  6. ninna kirjoitti:

    en ole yhtään herkkiä paitsi paribiisiä. hävettää kun joskus salli tai joogasmeinaa tullaitku siitä pari krt tullutkin noloa!itkenyt viimeksi joku kksitten väsymyksen takia mut liikutuksesta viime vuonna veljen tytön ristiäiset.surusta itken sitä helpommin

    • Jonna kirjoitti:

      Joskus on mullakin tullut salilla itku ihan pelkästä turhautumisesta!

  7. Kaisa kirjoitti:

    Ihana kuulla, että en ole yksin hassu herkistelijä :D! Joku aika sitten selailin lehteä, pysähdyin lukaisemaan jonkin asuntovälitysfirman mainoksen, jossa vanhempi pariskunta ojentaa avaimia uudelle nuorelle perheelle. Itku tuli ja nytkin meinaan herkistyä, kun muistelen sitä, ahhahahah. Ihan pari kuukautta sitten ylitin nolousmittarin asteikon, koska itkin toisilla treffeillä uuden tuttavuuden nähden :D. Sitä nolouden määrää… Hän otti sen kyllä hyvin ja mitäs halusi jatkaa vain puhumista sellaisesta aiheesta, vaikka olin aiemmin pyytänyt että jos vaihdettaisiin aihetta jo positiivisempaan. No joo, itsekin järkytyin tällä viikolla, kun kyyneleet purskahtivat ihan spontaanisti hammaslääkärissä. On niin huonot hampaat, että olen kyllä tottunut siellä käymään eikä mitään pelkoakaan ole suuremmin. Nyt oli uusi lääkäri ja oudot otteet ja oksetti ja ahdisti. Ei siinä sitten voinut mitään. Sekin tilanne hoidettiin asiallisesti. Ärsyttävintä on, kun kyyneleet pyrkivät pintaan kun pitää puhua vakavia, etenkin parisuhteessa. Usein toinen virheellisesti ymmärtää tilanteen ja asian vakavemmaksi kuin tarkoitettu. Itku on vain reaktio siitä, että suhtautuu asiaan vakavasti.

    • Jonna kirjoitti:

      Mä niin tiedän tuon, kun pitäisi yrittää puhua vakavista asioista ja sit tulee itku vaikkei haluaisi tai olisi mitään syytä. Mut tällaisia me ollaan, höpsöjä vetistelijöitä <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *