Tätä blogia pidempään seuranneet tietää, että mulla on ollut välillä todella pitkiä sairastelujaksoja. Olen saanut flunssan toisensa perään ja niistä paraneminen on vienyt joka kerta luvattoman pitkän ajan. Mulla on ollut ajoittaista hengenahdistusta ja välillä kauankin jatkunutta yskää. Muutama vuosi sitten sain osakseni kovan koivuallergian ja viime keväänä mökillä heräsin keskellä yötä siihen kun en saanut henkeä. Oli muuten ehkä elämäni pisimmät minuutit miettiessä täytyykö sieltä keskeltä ei mitään lähteä 60 kilometrin päähän Tampereelle päivystykseen. Onneksi tilanne rauhoittui ja sain seuraavana aamuna lääkäriltä avaavat lääkkeet lähimpään apteekkiin. Näin kun muistelen taaksepäin niin onhan näitä oireita ollut jo pitkään, mutta reilu kuukausi sitten hengenahdistukset ja kauheat yskänpuuskat alkoi olla jo päivittäisiä. Henki ei kulkenut kunnolla ja päätin hakeutua lääkärille. Tiistaina kävinkin keuhkolääkärin vastaanotolla ja diagnoosi oli varsin selvä: minulla on astma. Ollut ilmeisesti hoitamattomana vuodesta 2014. En oireile niin kuin monet muut astmaatikot, mutta oireilen kuitenkin.

Mä olen jo vuosia ihmetellyt miksi mun keuhkot eivät pysy treeneissä matkassa. Kroppa jaksaisi puskea vielä vaikka kuinka pitkään, mutta hengitys ei kulje. Olen ajatellut olevani vain poikkeuksellisen huonokuntoinen ja kovalla treenillä aloin pikkuhiljaa saada hengityselimistöäkin parempaan kuntoon. Kunnes tuli kevät, koivun siitepölyt ja siihen vielä olkapään rikkoutuminen. Siihen loppui kovat treenit ja keskityin lähinnä kevyisiin hölkkälenkkeihin ja kuntosalitreeniin. Kun aloitin taas uudestaan crossfitin niin huomasin heti ensimmäisessä treenissä, että kaikki ei ole kunnossa. Sain välittömästi treenin jälkeen kauhean yskänpuuskan joka kesti kokonaisuudessaan yli tunnin. Siitä oireet vain paheni päivä päivältä ja homma päättyi keuhkolääkärin vastaanotolle. Nyt tehdään vielä muutamat tutkimukset ennen säännöllisen lääkityksen aloittamista ja sen jälkeen elämä alkaa toivottavasti vähän helpottaa.

Aloitin taas eilen treenit flunssan jäljiltä ja pitäydyin pitkälti voimapuolessa. Tällä hetkellä kauheat sykehässäkät ei tunnu ajatuksena hyvältä, mutta voimatreeneissä harvoin hengästyy kauheasti. Kyykkäsin pitkästä aikaa ja jalat on olleet ihan muussina tänään! Huomaa ettei kyykkykertoja ole kertynyt leikkauksen jälkeen kovin montaa…Testasin taas mitä olkapää kestää ja nyt pystyn jo tekemään ylös työntöjä ja muutamat sarja vedin vetokumin avulla leukojakin. Pikku hiljaa kohti normaalia 😉 Nyt kun vielä saan nuo keuhkot kuntoon niin voin elää jo suht normaalia aktiivisesti urheilevan ihmisen arkea!

Onko siellä ruudun toisella puolella muita astmaatikoita? Saa jakaa kokemuksia!

Ps. Vlogin puolella uusi video julkaistu. Pääset vlogiin tästä.

Kuva: Timo Pyykkö / A-lehdet.

Kiittäminen, kehuminen ja anteeksi pyytäminen. Asioita, jotka minun mielestäni kuuluvat jokapäiväiseen kohteliaaseen käytökseen. Olen tästä aiheesta kirjoittanut aiemminkin, mutta nyt on tarve kirjoittaa uudestaan, koska asia on ollut omassa elämässäni hyvin pinnalla viime aikoina. Olen itse töissä asiakaspalveluammatissa ja ihan päivittäin saan ihmetellä ihmisten käytöstä. On nimittäin todella yleistä ettei aikuiset ihmiset tunne sanaa kiitos tai anteeksi.

Minä olen pyrkinyt opettamaan tytölle pienestä pitäen, että aina täytyy kiittää ja aina täytyy pyytää anteeksi. Varsinkin anteeksi pyytäminen on ollut hänellä välillä työn ja tuskan takana, mutta liittynee ikään tämä taistelu. Omasta lapsestahan saa koulutettua juuri niin kohteliaan ihmisen kuin haluaa ja oma esimerkki on aina paras esimerkki. Mutta entäs vieraat ihmiset? Heidän käytökseen ei juuri voi vaikuttaa. Toiset eivät vain ymmärrä, vaikka kuinka rautalangasta vääntäisi. Melkein joka aamu joku asiakas myöhästyy, joku vähemmän ja joku vähän enemmän. Viime viikolla eräs asiakas oli 25 minuuttia myöhässä ja kun anteeksipyyntöä ei kuulunut, sanoin hänelle että olet aika paljon myöhässä. Tässä vaiheessa voisi olettaa kuulevansa pahoittelut, mutta toisinpa kävi. Naureskellen hän tokaisi, että noh ihan vähän vain olen myöhässä hehheh…Eipä paljon naurattanut, koska hänelle varatusta tutkimusajasta oli kulunut jo puolet. Tällaisia tapauksia kohtaan päivittäin. Eipä tulisi itselleni mieleen naureskella moisessa tilanteessa. Minua hävettäisi.

Mutta sitten on näitä aivan ihania ihmisiä, jotka kiittävät kohteliaasti ja pyytävät anteeksi minuutinkin myöhästymistä. Tänään sain todella vuolaat kehut eräältä asiakkaalta, vaikka toimin niin kuin aina työssäni toimin. Töykeiden asiakkaiden jälkeen yltäkylläiset kehut saavat todella hyvälle mielelle ja vielä kun asiakas mainitsee, että toivottavasti myös teidän johtoporras tietää miten hyviä ja tehokkaita työntekijöitä teillä on, niin kyllähän siinä hymy tulee huulille. Miksi ihmeessä kehuminen on usein niin vaikeaa? Pakko sanoa, että olen petrannut tässä asiassa todella paljon ja jos kehuille on aihetta niin niitä varmasti annankin! Tiedän miten hyvän mielen pieni, ja ehkä omasta mielestä vähäpätöinen kehu, tuo vastaanottajalle niin miksi en sitä sanoisi?

Muistetaan siis, että kehu päivässä piristää kaikkien mieltä! Eiks joo?

Ps. Mitäs tykkäätte kuvasta? Kuva on osa Fitfashionissa tapahtuvaa freesausta ja me bloggaajat päästiin ihan ammattivalokuvaajan kuvattavaksi! Mä ainakin tykkään 🙂