*Sis. Mainoslinkin.

Aivan mahtavaa, on taas perjantai ja mulla alkaa loma! En olisi vielä yhtään loman tarpeessa, mutta en kyllä vastaankaan laita 😀 Ihan ensimmäisenä haluan kertoa teille, että blogin nimi vaihtuu ensi viikon maanantaina! Olen jo pitkään miettinyt nimen vaihtoa, mutta sopivaa ei ole tullut mieleen. Tuo Katrin ottama bannerikuva sai kuitenkin idean päähäni ja siinähän se tuleva nimi oikeastaan jo lukee: Palasia arjestani. Eli ensi viikosta lähtien Jonna1983 on historiaa ja tilalla on osuvampi ja minua kuvaavampi nimi Palasia arjestani. Mä olen niin innoissani!

Eilen oli taas melkoinen päivä. Sattui ja tapahtui kaikenlaisia ja koin olotiloja, joita en ole kokenut vähään aikaan. Minusta tuntuu, että olen jollain tasolla muuttunut vähän ajan sisällä. Enkä ehkä parempaan suuntaan. Tai no miten sen nyt ottaa. En ainakaan sellaiseksi joka haluaisin olla. Mä olen aina ollut urheilullinen ja rakastan treenaamista. Se tuskin on jäänyt teiltäkään huomaamatta. Ennen lasta treenasin todella ahkerasti 5-6 kertaa viikossa salilla ja siihen lenkkiä päälle. Raskauskilot pudotin tuplana ja jatkoin treenaamista entiseen tahtiin. Sitten tuli kyllästyminen salilla puurtamiseen ja vaihdoin crossfitiin. Siellä jatkui sama tahti melkein kolme vuotta, kunnes oli pakko pysähtyä loukkaantumisen vuoksi. Siitäpä se alamäki oikeastaan alkoi.

Mun on nykyään todella vaikeaa motivoitua treenaamaan. Teen suunnitelmia, mutta en saa pidettyä niistä kiinni. Innostun valtavasti, mutta kyllästyn yhtä nopeasti. Olkapääleikkauksen jälkeen aloitin kuntosalitreenin suurella motivaatiolla, mutta pala palalta motivaatio on laskenut. Yhdellä viikolla treenaan ihan innoissani ja seuraavalla ei voisi vähempää kiinnostaa. Viime viikolla olin taas energiaa ja innostusta täynnä, koska päätin palata crossfitin pariin ja sen teinkin. Olin koko alkuviikon riemuissani ja tein selkeät suunnitelmat itselleni. Päätin käydä salilla 2 x viikossa ja crossfitissä 2 x viikossa. Lisäksi joogaa ja lenkkeilyä sen verran kuin ehtii ja jaksaa.

Eilen mulla meni töissä pidempään ja jouduin perumaan cf-treenit. Päätin lähteä salille. Menin kotiin, pakkasin salikamat ja olin jo vetämässä kenkiä jalkaan, kun kyllästys iski taas. En halunnut lähteä ja salikortin umpeutumisen varjolla jäin kotiin. Ajattelin etten halua ostaa uutta korttia, koska edessä on 1,5 viikon reissu mökille. Niin jäi taas treenit tekemättä. Mietin kotona asiaa ja yritin patistaa itseäni liikkeelle. Tiesin, että treenaamisesta tulee hyvä fiilis, mutta ei. Keskustelu itseni kanssa ei johtanut mihinkään. En ymmärrä mikä mua vaivaa, kun ei kiinnosta. Ennen sitä oli niin terhakkana treenaamassa, mutta nykyään kaikki muu menee edelle. Sain mä itseni sentään joogaamaan illalla eli ihan turhan panttina en ollut. Ihmetyttää vaan, että mistä nyt tuulee ja mikä minua vaivaa? Mukavuudenhaluko? Miehelle asiasta avauduin ja hän kehotti tekemään juuri sitä mikä kiinnostaa. Mitä sitä itseään pakottamaan asioihin, joita ei halua tehdä?

Niinpä, mutta kun mä haluaisin haluta! Treeni-into, missä olet!?

Ps. Sportamorella on alet käynnissä! Ihania treenivaatteita edullisesti vaikka millä mitalla. Jos on tarvetta uusille treenikamoille niin aleen pääset tästä*.

Kuva: Katri Viirret

Blogeja seuratessa blogin kirjoittajasta saa aina tietynlaisen kuvan. Ehkä kyseinen henkilö on juuri sellainen tai hän vain haluaa antaa itsestään tarkkaan harkitun kuvan. Blogin välityksellä on oikeastaan aika vaikeaa antaa itsestään realistista kuvaa ellei halua jakaa ihan kaikkia asioita ja ajatuksia elämästään. En minä ainakaan halua. On paljon asioita, joista en koskaan puhu täällä, koska en halua tai osaa kirjoittaa niistä. Rakastan itse blogeja, joissa kirjoittaja on hyvin samaistuttava ja samankaltainen ihminen kuin minä. En pidä blogeista, joissa kaikki on pelkkää pintaliitoa, juhlia, täydellisiä meikkejä ja uusia vaatteita sekä kalliita huonekaluja. Elämä ei ole täydellistä, joten en itse halua esittää, että se olisi täydellistä.

En tiedä minkälaisen kuvan te olette saaneet esimerkiksi minusta? Täältä puuttuu kaikki tuo pintaliito, koska en halua antaa nuorille lukijoille sitä kuvaa, että tavaraa tulee ovista ja ikkunoista ja elämä olisi helppoa näppisten näpyttelyä. Rahaa on vaikka muille jakaa ja jokainen viikonloppu yhtä juhlaa. Oikea elämä on minulle ihan jotain muuta. Se on tehtyjä työtunteja, maksettuja laskuja, rahahuolia, ajankäytön priorisointia, kotitöitä, välillä murehtimista, mutta on se myös iloa pienistä asioista! Olen itse henkeen ja vereen arki-ihminen ja vaikka siitä välillä natisenkin, niin mun mielestä se on sitä oikeaa elämää. Toki voisin jättää kaiken tämän blogin ulkopuolelle ja opetella kuvailemaan hienoja ja eteerisiä kuvia ja kirjoittaa blogiin vain kauniita korulauseita tai lainattuja mietteitä. Mutta kun minä haluan antaa itsestäni ja ajatuksistani juuri sellaisen kuvan minkälainen oikeasti olen. En tahdo feikata.

Entä kuinka moni meistä tietää mitä ystävälle tai työkaverille oikeasti kuuluu? Mitä hänen päänsä sisällä liikkuu? Veikkaan, että aika harva. Suomalainen kulttuuri on sellainen, että kavereita on paljon, mutta oikeita ystäviä aika vähän. Siis sellaisia ystäviä, joille voi kertoa ihan mitä tahansa. Itselläni tällaiset ihmiset ovat aika harvassa. Ihmisistä ei aina edes huomaa, jos heillä on isoja huolia tai murheita. Itse haluaisin, että olisi aina ihminen, jolle voisin kertoa suurimmatkin murheeni ja onneksi minulla sellaisia onkin, mutta kaikilla ei ole. Kysymys mitä kuuluu on helppoa kuitata sanoilla ihan hyvää, mutta entä jos ottaisikin toista kädestä kiinni ja kysyisi mitä sulle oikeasti kuuluu? Saisiko vastaukseksi jotain muuta? Olisiko helpompaa avautua?

Tämä koko teksti oli vain tällaista tajunnanvirtaa, joka lähti liikkeelle kun luin netistä mun suosikkibloggaajien Annan ja Sebastianin eronneen. Enpä olisi ikinä arvannut! Blogimaailmassa (saati oikeassa elämässä) ei koskaan tiedä mitä siellä pinnan alla oikeasti tapahtuu. Harmillista, tykkäsin heistä kovin.