Lapsen asuin isossa omakotitalossa vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja alueella oli taloja melko harvakseen. Joka paikkaan mentiin pyörällä ja kavereille rymyttiin metsäpolkuja pitkin metsän läpi. Meitä oli todella tiivis kaveriporukka ja jokainen meistä sai mennä ja tulla toisten kodeissa miten halusi. Aina oli ovet auki ja aina sai ruokaa. Ei siinä juuri lupia kyselty kuka syö milloin ja missäkin. Sama pelinhenki oli joka kodissa.

Nykyään ihmiset tuntuvat eristäytyvän omiin koteihinsa ja hyvä kun naapureita tunnetaan edes ulkonäöltä. Monia ei edes kiinnosta mitä naapureille kuuluu. Kun uutettiin Helsinkiin, meitä varoiteltiin asuinalueen rauhattomuudesta. Ympärillä on niin vuokra-asuntoja kuin omistuskotejakin eikä koskaan ole mitään harmia ollut. Joskus on jollain ollut vähän villimmät uuden vuoden bileet ja pari kertaa on ottanut päähän naapurin neljätuntinen pianokonsertti, mutta siinäpä ne harmistukset oikeastaan olivatkin. Me asutaan pienessä kerrostalossa, jonka asukasvaihtuvuus on ollut todella pientä. Seinän takana on naapuri vaihtunut 5,5 vuoden aikana kaksi kertaa ja ykköskerroksessa myös pari kertaa. Kaikki muut naapurit ovat pysyneet samoina. Mun mielestä on ihanaa, että on omaa rauhaa mutta on myös hienoa että voi milloin vain mennä pimputtamaan naapurin ovikelloa ja pyytää apua. Me pysähdytään usein naapureiden kanssa vaihtamaan kuulumisia ja alakerran naapureiden kanssa ollaan vaihdeltu saunavuorojakin. He myös muistavat tytön syntymäpäivät ja pudottelevat kivoja yllätyksiä tytölle silloin tällöin postiluukusta. Pakko sanoa, että meidän kohdalle on sattunut aivan mahtavia naapureita!

Meidän naapurustossa asuu myös paljon tytön tarhakavereita ja viikon sisään on useampana iltana ollut joku tytön kavereista meillä leikkimässä. Niin vain on tämäkin elämänvaihe saavutettu! Minusta on ihanaa, kun tytöllä on kavereita kylässä ja saadaan elämää taloon. Meillä on aina ovet auki ja meille saa aina tulla. Ihan niin kuin munkin lapsuudessa tehtiin. Lupa täytyy totta kai aina olla kysyttynä ettei kenenkään vanhemmat ihmettele huolissaan minne lapsi on kadonnut. Eilen meillä oli ensimmäistä kertaa tytön kaveri myös syömässä ja vitsi miten hauskaa neitokaisia oli seurata! Olen päättänyt aikoja sitten ettei meillä ajeta ketään ruoka-aikaan pois vaan kaikki kutsutaan syömään. Tytöillä tuntuikin olevan kova nälkä leikkien jälkeen, joten ei muuta kuin ruokaa nassuun ja takaisin leikkimään. Mulle tällainen oli lapsena päivänselvää ja näin haluan toimia aikuisenakin.

Mites teillä menee naapureiden kanssa?

Puhutaanko ruuasta näin maanantain kunniaksi, jooko? Mun leivontainnostus otti tulta taas alleen tytön synttäreiden yhteydessä ja voisin leipoa jotain ihan joka päivä! Luen tarkkaan lehtien reseptiosiot ja etsiskelen netistä houkuttelevia leivontaohjeita. Mulla ei ole mitään tiettyä ohjetyyppiä mikä houkuttaisi enemmän kuin muut ja olenkin miettinyt miksi jotkut reseptit innostaa enemmän kuin toiset? Vastausta tähän kysymyksen en ole vielä löytänyt. Toisissa vaan on enemmän sitä jotain kuin toisissa! Jälkiruokia ne ole kovin innokas tekemään, vaikka ei niissäkään mitään vikaa ole. Mieluiten leivon ihan pitkän kaavan mukaan, upotan sormet taikinaan tai valmistan ihanaa juustokakkua. Ehkä juustokakut on eniten mun juttu. Ja pullat sekä piirakat. Mitään monimutkaisia piperryksiä en jaksa. Ei riitä hermot eikä kyllä aikakaan sellaiseen. Esimerkiksi kakkukoristeita jaksan harvoin alkaa tekemään. Mieluummin väkerrän jonkun hyvin yksinkertaisen koristelun kuin monimutkaisia sokerimassapiperryksiä. Kauniitahan ne toki on, mutta ei oikein mun juttu!

Tällä kertaa löysin Kodin kuvalehdestä patapuustin ohjeen ja ohje vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että oli pakko testata. Patapuusti on vähän niin kuin korvapuustit, mutta puustia on vain yksi iso, josta revitään paloja. Taikina ja täytteet ovat samat, vain toteutus on erilainen. Varsin hauska tapa valmistaa korvapuustia!

Patapuusti

• 4 dl maitoa
• 40g hiivaa
• 1,5 dl sokeria
• 1 rkl kardemummaa
• 1 tl suolaa
• 10-11 dl puolikarkeita vehnäjauhoja
• 100g huoneenlämpöistä voita

Täyte

• 100g huoneenlämpöistä voita
• 0,5 dl sokeria
• 1 rkl kanelia

Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja liuota hiiva siihen. Lisää sokeri, kardemumma ja suola ja sekoita. Lisää suurin osa (noin 7-8 dl) jauhoista ja sekoita tasaiseksi. Lisää huoneenlämpöinen voi ja sekoita jälleen. Lisää loput jauhot ja sekoita taikina tasaiseksi. Laita liina kulhon päälle ja nosta taikina turpoamaan 40 minuutiksi vedottomaan lämpöiseen paikkaan. Mikro toimii tässä hommassa hyvin!

Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen ja nosta kannellinen pata uuniin. Uunin lämmetessä kumoa turvonnut taikina hyvin jauhotetulle pöydälle ja vaivaa taikinaa hetki. Venytä taikina suorakulmion muotoiseksi ja ripottele puolet täytteistä sille. Taita taikinasuikale kaksin kerroin ja vielä uudestaan kaksin kerroin. Venytä taas uudestaan suorakulmion muotoiseksi suikaleeksi ja lisää loput täytteet. Muotoile taikinasta pallo ja nosta se saumapuoli alaspäin kuumaan pataan. Voitele taikinapallo halutessasi kananmunalla Laita kansi kiinni ja nosta pata uuniin paistumaan noin 50 minuutiksi tai kunnes pinta on kauniin ruskea ja puusti valmis.

Anna valmiin puustin jäähtyä hetki padassa ja kumoa sen jälkeen ritilälle. Koristele esimerkiksi sulatetulla suklaalla!