Lueskelin huhtikuun Kotivinkkiä eilen ruokiksella ja törmäsin siinä mielenkiintoiseen artikkeliin. Artikkelissa pohdittiin miksi toiset saavat täyden työpäivän, ruuanlaiton, lapsen treeneihin kuskaamisen ja oman urheiluhetken jälkeenkin vielä paljon kotona aikaiseksi? Miksi toiset taas saavat hädin tuskin mikroateriaa lämmitetyksi muusta puhumattakaan? Olen tätä itsekin pohdiskellut jo jonkin aikaa omasta näkökulmastani. Nuorempana mielsin itsenä jopa laiskaksi. En tehnyt mitään mikä ei ollut ihan pakko. Monet koulujutut hutaisin vähän sinne päin ja ruokaa laitoin vain koska oli ihan pakko. Nykyään taas saan illassa kaiken muun lisäksi tuhat ja yksi pientä ja isoakin juttua aikaiseksi ja teen ne kaikki ihan omasta tahdostani ja varsin mielelläni.

Mulla on tarkka mielikuva miltä haluan meidän kodin näyttävän ja olen tehnyt koko ajan työtä sitä kohti. Artikkelissa esiintyneen psykologi Satu Pihlajan mukaan juuri tavoitteet vievät kohti päämääriä. Kun ihminen haluaa tehdä jotain, mitään ei todennäköisesti tapahdu. Mutta kun asetetaan pieniä tavoitteita kohti suurempaa, alkaa asioita tapahtumaan. Itselläni on ehkä käynyt juuri näin. Minulla on tavoitteena toimiva ja helpohko arki ja teen koko ajan töitä saavuttaakseni sen. Pienin askelin: kodin järjestämistä, tavaroista luopumista, uusien rutiinien käyttöön ottoa, järkevämpi ratkaisuja kotiin jne. Mulle tämä kaikki on ollut todella hauskaa tekemistä ja olen huomannut olevani luonteeltani puuhastelija, joka haluaa koko ajan oppia uusia asioita. Kun opin yhden asian, siirryn opettelemaan seuraavaa. Näin arki pysyy koko ajan mielekkäänä ja mieli virkeänä.

Aikaansaaminen on kuin huumetta minulle – saan valtavat kiksit aina, kun saan jonkin tehtävän päätökseen. Viimeisimmät projektit mulla olivat uusi sänky tytön huoneeseen ja parvekkeen laitto kesäkuntoon. Niinpä aloin etsiä sopivaa parvisänkyä tytölle, jotta huone saataisiin jokseenkin järkeväksi kouluun lähtöäkin ajatellen. Me kun asutaan 63 neliöisessä kaksiossa, niin tilaa ei ole ainakaan liikaa. Ehkä juuri neliöiden vähyyden vuoksi olenkin näin innostunut keksimään uusia ja toimivampia ratkaisuja meidän elämän helpottamiseksi. Sänky saatiin vihdoin kasattua viime lauantaina ja se oli todella hyvä hankinta. Jopa mies, joka oli ensin hankintaa vastaan, kehui ratkaisua mainioksi. Tyttöhän on ollut ihan innoissaan ”isojen tyttöjen pöydästä”. Jopa niin innoissaan, että haluaisi syödäkin sen ääressä 😀 Tämä oli yksi askel kohti lastenhuoneen parempaa järjestystä. Eilen illalla aloitin parvekkeen siivoamisen ja sain jo viikonloppuna ostetut tomaatin taimet istutettua kasvulaatikkoon. Tänään jatkan projektia ja pääsen hankkimaan jossain vaiheessa kesäkukkiakin lisää. Viime vuonna kasvatin tomaattien lisäksi kurkkua, mutta se valtasi parvekkeen sen verran laajalti, että tänä kesänä kokeillaan itse kasvatettua paprikaa. Kukkia ajattelin laittaa parvekkeelle viime vuotta enemmän, koska ovathan ne nyt kauniita!

Olen tullut siihen tulokseen, että tekeminen ei meidänkään kodissa lopu koskaan, mutta en todellakaan valita. Tuleeko kaikista tekemättömistä hommista sitten stressiä? No ei! omaksi iloksenihan minä näitä asioita teen ja opettelen, joten mulla tämä kaikki loputon puuhastelu on hyvää vastapainoa työlle ja treenaamiselle. Nautin suunnattomasti, kun saan tehdä asioita käsilläni, mutta välillä surettaa ajan vähyys. Eilenkin illalla piti päättää, että viikkaanko pyykkejä kaappiin vai aloitanko uudet villasukat. Päädyin ensimmäiseen, koska yleisen viihtyvyyden kannalta on tärkeämpää ettei pyykkikasoja ole joka nurkalla. Ehkä tänään pääsen villasukan tekoon. Ainoa asia, joka  harmittaa, on tuntien loppuminen kesken, ja aina kun olisi hyvä draivi päällä, pitää lähteä töihin tai mennä nukkumaan 😀 First world problems! Kaikessa tässä touhuamisessa välillä innostuksesta huolimatta vaikeinta on aloittaminen. Ei tiedä mistä aloittaa, kun tehtäviä asioita olisi niin paljon. Tai siis asioita, joita haluaisin tehdä. Tämä vaatii yleensä suunnitelmallisuutta ja Satu Pihlajan sanoin: itsensä ja ajatustensa johtamista. Koskaan en itseäni pakota mihinkään, sillä asiat hoituvat sukkelammin hyvällä fiiliksellä kuin väkipakolla. Haluan tehdä asioita ilon kautta. Some saattaa huomaamatta nielaista iltaisin ison loven vapaa-ajasta, joten pidän aina puhelimen etäällä kun menen kotiin. Teen asiat, jotka olen suunnitellut tekeväni ja vasta sen jälkeen avaan somen, jos se enää kiinnostaa. Pitämällä aikasyöpöt etäällä saan ainakin itse paljon asioita aikaiseksi.

Tuoko aikaansaaminen teillekin suurta iloa vai tuntuuko asioiden tekeminen enemmän pakolta kuin hauskuudelta?

Edellinen postaus: Lukusuositus: Minä näen sinut

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka

Mä olen aina rakastanut kirjoja. Koulussa meillä oli vihko, jonne merkattiin aina mitä kirjoja oli lukenut. Vuoden aikana oli tarkoitus lukea 12 kirjaa. Minä sain tuon määrän täytteen muutamassa kuukaudessa. Nuorempana olin ihan hullu lukemaan, mutta nykyään elämä on tullut eteen eikä aika yksinkertaisesti riitä siihenkin. Onneksi löysin jokin aika sitten äänikirjat. Vierastin ensin niitä kovasti, mutta kokeiltuani tykästyin kovasti. Äänikirjaa voin kuunnella kävellessä, bussissa ja polkiessa pyörällä. Tavallista kirjaa en noina hetkinä pystyisi lukemaan. Tai no ehkä bussissa, mutta siellä en ole koskaan oppinut kirjaa pitämään matkassa. Tykkään silloin tällöin lukea jotain kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Uni tulee kera hyvän kirjan nopeasti, paitsi jos on todella jännä murhamysteeri menossa. Luin joskus Lars Keplerin Nukkumatin enkä tainnut sitä lukiessani kovin helposti unta saada. Mulla kun on melkoisen hyvä mielikuvitus ja kun se lähtee liikaa lentämään….No, kuvittelin kaikenlaista! Äänikirjoja en taas illalla voi kuunnella ollenkaan, koska nukahdan helposti ja joudun taas aamulla kelaamaan kirjan alkupisteeseen. Been there done that.

Kuuntelen ja luen aina vuorotellen rikosromaaneja sekä kevyempää hömppää. Jotenkin en pysty kuuntelemaan kahta samantyylistä kirjaa putkeen. Välillä täytyy saada hengähdystauko ja siirtyä johonkin aivan erilaiseen. Rakastan erilaisia murhamysteereitä, mutta rakastan myös kevyttä hömppää. Ne täydentävät kivasti toisiaan. Välillä voi keskittyä jännitykseen ja välillä heittää aivot narikkaan. Nyt kuuntelen juuri kevyttä hömppää mun yhdeltä lempikirjailijalta Marian Keyesiltä.

Minä näen sinut on kirja, joka ahmaisee tarinan pyörteisiin jo kirjan alussa. Kirjailija ja entinen rikostutkija Clare Macintosh on mielestäni onnistunut luomaan kirjaan hyytävän jännittävän ja ennalta arvaamattoman juonen. Jouduin tekemään pidennetyn pyörälenkin, jotta kuulin koko loppuhuipennuksen!

”Työmatka julkisilla on päivittäinen pakko, jolle et uhraa juurikaan ajatuksia. Yrität vain saada ajan kulumaan: selaat ehkä lehteä, tuijottelet ikkunasta. Mutta entä jos täydessä liikennevälineessä istuukin joku, joka näkee sinut, seuraa sinua, pitää kirjaa liikkeistäsi? Joku joka tietää yhtä hyvin kuin sinä itse, mistä tulet, milloin ja minne menet…

Zoe Walker, lontoolainen kahden nuoren äiti, löytää lähijunassa lehteä lukiessaan ihmetyksekseen oman kuvansa seuralaispalvelujen mainosten joukosta. Hänen perheensä väittää, että kuvan nainen vain muistuttaa häntä. Sitten Zoe löytää vanhemmasta lehdestä samalta paikalta toisen naisen kuvan – ja pian tämä nainen joutuu rikoksen uhriksi. Onko Zoe itsekin vaarassa, vai onko kyse vain sattumasta? Mikään ei tunnu enää olevan sitä miltä näyttää. Zoe yrittää epätoivoisesti selvittää, voiko hän luottaa vaistoihinsa vai onko kaikki vainoharhaa. ” Teksti kokonaisuudessaan kopioitu täältä.

Jos pidät jännäreistä, niin tälle kirjalle minulta erittäin lämmin suositus! Oletteko te kovia lukemaan? Minkälaisia kirjoja luette? Joko tämä kirja on tuttu?

Edellinen postaus: Viikon 19 ruokapäiväkirja – 2200 kcal päivässä

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka