Mennään välillä vähän kevyempiin aiheisiin eli ihanaan jälkkärireseptiin, jonka loihdin muutama päivä sitten. Haluan silloin tällöin herkutella jälkiruualla myös arkena ja tällaisina hetkinä tykkään tehdä jälkkäreitä, jotka eivät sisällä valkoista sokeria. Usein ne ovat myös maidottomat ja viljattomia, vähintään gluteenittomia.

Anoppi tekee usein kesällä mökillä kauraomenapaistosta, sitä kunnon versiota! Siinä ei säästellä voissa eikä sokerista ja onhan se ihan naurettavan hyvää. Kylkeen vielä vaniljajätskiä tai vaniljakastiketta niin kyllä maistuu! Tämä minun version on huomattavasti kevyempi ja terveellisempi versio, jossa yhdistyy kivasti omenoiden kirpeys, murupäällisen rapeus ja  hunajan makeus. Todella hyvä arkijälkkäri! Tykättiin tytön kanssa ihan hulluna. Miehen kommentti oli se perus ihan ok….:D

Viljaton omenahyve 

TÄYTE

• 3 omenaa kuorittuna, siemenet poistettuna ja pieneksi pilkottuna
• 2 rkl appelsiinimehua
• 1-2 rkl hunajaa
• 1 tl vaahterasiirappia
• 1 tl kanelia

MURUSEOS

• noin desi mantelijauhoja
• 2 rkl hienoksi pilkottuja saksanpähkinöitä
• 2 rkl hunajaa
• 1 rkl sulatettua kookosöljyä

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Sekoita kaikki täytteen ainekset kipossa. Jaa omenatäyte neljään pieneen uunivuokaan. Paista omenatäytettä uunissa noin 35 minuuttia. Nosta hetkeksi jäähtymään.

Laita kaikki muruseoksen ainekset pieneen kippoon ja sekoita hyvin. Ripottele muruseosta omenatäytteen päälle uunivuokiin ja nosta uuniin paistumaan vielä 20 minuutiksi. Anna jäähtyä hetki ennen tarjoilua.

Tarjoile sellaisenaan tai vaikkapa kookoskermavaahdon tai banskujäden kera! Omani söin kera uuden Yosa-jogurtin 🙂

Kuva: Katri Viirret.

Sattuipa eilen töistä lähtiessä. Kerrotakoon alustukseksi, että olen töissä suuressa rakennuskompleksissa, jonka läheisyydessä on juna-asema ja bussiterminaali. Ajatuksena oli mennä töistä kotiin junalla. Menin pukuhuoneeseen ja vedin vaatteet niskaan. Sanoin heipat duunikaverille ja lähdin kävelemään kohti jana-asemaa. Seuraava muistikuva oli kun havahduin ihan toisaalta bussiterminaalista eikä kerrassaan mitään havaintoa miten olen sinne mennyt ja kuinka kauan olen siellä seisonut. Vähän aikaa ihmeissäni siinä pyörittyäni tajusin etten ole ollenkaan siellä missä pitäisi ja lähdin kävelemään junalle, josta luonnollisesti myöhästyin. Eihän tässä sinänsä mitään ihmeellistä tai kummallista eikä mitään sattunut, mutta fiilis oli melko friikki tämän jälkeen. Suru voi kuulemma aiheuttaa tällaisia ”mustia hetkiä”.

Pelottavaa on myös ollut kaikki nämä asioiden unohtelut, joita tapahtuu joka päivä ja koko ajan. Töissä on pakko kirjoittaa esim. nielunäytteiden ajat ylös koska en muuten muista moneksiko minuutiksi olen laittanut kellon soimaan. Lähden usein työpisteeltäni kävelemään ja tekemään jotain. Unohdan kuitenkin saman tien mitä olin menossa tekemään ja palaan takaisin työpisteelleni. Eikä tässä kaikki!

Mua suorastaan vituttaa kaikki ihmiset, jotka nillittää turhanpäiviäisistä asioista. Ihan vaikka esimerkkinä eiliseen postaukseen viitaten, kun jotkut kävivät kommentoimassa jotain e-koodeista ja lisäaineista. Eikö ole oikeasti elämässä muuta sisältöä kuin tuijottaa jotain helvetin e-koodeja, lisäaineita, ilman saasteita, toisten ruokavaliota tai ulkonäköä muutama asia tässä nimetäkseni. Mä en elä mitään täydellistä elämää enkä yritäkään. Mun ruokavalio ei ole 100% puhdas tai e-kooditon enkä sitä haluakaan. Syön sellaista ruokaa mikä maistuu hyvältä ja käyn välillä mäkkärissä. Juon välillä limpparia ja viiniä. Lämmitän ruokani joskus mikrossa muoviastiassa. Ostan luomua vain kun on varaa eli en juuri koskaan. Koenko silti olevani jotenkin huonompi ihminen kuin te, jotka luulette elävänne jotenkin niin helvetin paljon parempaa elämää, koska välttelette kaikkea edellä mainittua ja jaksatte muistuttaa kaikista mahdollisista haitoista aina sopivan tilaisuuden tullen? Ei, en todellakaan koe. Tunnen eläväni! Haluan elää elämää niin ettei tarvitse pelätä jokaista hemmetin säilöntäainetta tai e-koodia. Haluan nauttia elämästä niin kauan kuin tätä kestää sillä tiedättekö – taival täällä maan päällä saattaa loppua hyvin piankin, kuka tietää. Enkä todellakaan halua miettiä kuolinvuoteellani että voi kun nyt en olisi tehnyt sitä tai tätä tai jättänyt asioita tekemättä sen vuoski, että te perhanan terveysintoilijat pelottelette ihmisiä muka oikeilla tiedoillanne! Uskon, että aika moni muukin ajattelee samalla tavalla vai olenko aivan väärässä?

Eiköhän elämä ole silloin hyvin eletty, kun se tuntuu siltä että se on hyvin eletty. Mä en niin vaan jaksa yhtään mitään turhanpäiväistä nipottamista. Kiitos ja anteeksi.