Heräsin ja laitoin tytölle aamupalaa. Etsin hänelle vaatteet ja pesin hampaat. Vein päiväkotiin ja tulin takaisin kotiin laittamaan itselleni aamupalaa. Istuin sohvalla ja katsoin telkkaria. Olisi hommia tehtävänä vaikka kuinka paljon, mutta mitään ei huvita tehdä. On täysin lamaantunut olo. Ei huvita edes katsoa televisiota. Pitäisi mennä kauppaan, viedä pulloja ja ostaa ruokaa. Pitäisi valmistaa jotain ruokaa, mutta sekään ei huvita yhtään. Pää on täynnä tyhjää. Pitäisi tehdä asioita, mutta keho pistää vastaan. En vain pysty. Olen siis kotona tällä hetkellä sairaslomalla. Kädestä löydettiin vuosi sitten kolmioruston kuluma, joka ärtyilee silloin tällöin. Tällä hetkellä se on harvinaisen kipeä ja estää työn teon täysin. Se estää tekemästä myös monia muita asioita, kuten treenaamasta ja kantamasta asioita sillä kädellä. Kaikki vähänkään painavempi putoaa kädestä välittömästi. Kun vihdoin ja viimein pääsin päivällä kauppaan asti, mietin että entä jos työkyky menisi kokonaan? Minkälaista elämä olisi silloin?

Olen siitä onnekkaassa asemassa etten ole koskaan ollut työttömänä, jos ei joitain opiskelukesiä oteta huomioon. Sain töitä heti valmistuttuani ja tein töitä aina opiskellessani. Minun alallani töitä on aina, koska laboratorionhoitajaa ei voi korvata automaatiolla. Tälläkin hetkellä Helsingissä on suuri pula laboratorionhoitajista ja tänne muuttaessani sain valita työpaikkani. Nautin työstäni suunnattomasti, mutta kun näitä vaivoja on alkanut välillä olemaan, niin joutuu väkisinkin miettimään, että mitäs jos työkyky menisi kokonaan? Tarvitsen käsiäni työssäni ja erilaiset käsien vaivat ovat yleisiä minun ammatissani. Nyt oireileva käsi on juuri se, jolla vaihdan veriputkia. Sitä liikettä kun tekee satoja kertoja päivässä, ei ole ihmekään, että paikat alkaa kulua. Toisille se aiheuttaa vaivoja ja toisille ei. Itse kuulin valitettavasti siihen ryhmään, joka jo tässä iässä saa kärsiä näistä.

En todellakaan väitä, että tietäisin miten ahdistavaa on luopua työstään tai joutua kokonaan työttömäksi. Minulla ei ole sellaisesta minkään valtakunnan kokemusta. Minulla on työ johon palata ensi viikolla, mutta silti mietin minkälaista arki ja elämä on, jos todella joutuisin pois työstäni? Tältä pohjaltahan sitä miettii, että kävisin vähän treenailemassa, laittelisin kotia ja pitäisin huolta itsestäni ja perheestäni. Voihan se niinkin olla, mutta ihminen voi myös lamaantua täysin tuollaisessa tilanteessa. Elämältä katoaa pohja kokonaan. Saisinko muodostettua uudenlaista arkea tai jaksaisinko edes yrittää muodostaa sellaista? Tällainen ihminen, niin kuin minä, lamaantuu jo muutamassa päivässä. Mitä se olisi, jos elämä olisi aina sellaista? Tasaisen harmaata ja päämäärätöntä haahuilua ilman tietoa paremmasta huomisesta. Kyvyttömyyttä tehdä asioita, joita rakastaa. Löytyisikö uusia asioita, joista saisi elämäänsä iloa?

Kaikki tämä pohdinta on täysin hypoteettista. Ei minulla ole kokemusta sellaisesta elämästä enkä voi edes kuvitella sitä elämää, mutta yritän myös miettiä asiaa. Entä jos? Kaikkihan tässä elämässä on mahdollista. Sen, jos jotain, olen oppinut pienen elämäni aikana. Olen aina ollut vähän pessimisti ja varaudun pahimpaan. Ehkä se on hyvä asia, ehkä ei. Äitini joutui aikanaan luopumaan työstään sairauden vuoksi. Se voi sattua kenen tahansa kohdalle. Jos näin kävisi, kouluttautuisinko uudelleen? Minkälaisiin tehtäviin? Jaksaisinko edes miettiä sellaista? Lamaantuisinko täysin ja makaisin vain kotona? Toisiko elämä eteen pelkkää kurjuutta vai jotain uutta ja mahtavaa?

Kertokaa te, jotka tiedätte! Mitä tapahtuu, kun jää työttömäksi tai joutuu sairauden takia pois työelämästä? Miten se muuttaa arkea ja ihmistä? Miten siitä selviää?

Edellinen postaus: Ärsyttävät naapurit, onko niitä?

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka

Luin vähän aikaa sitten Even kirjoittaman hauskan postauksen naapureista ja kerrostalokyttääjistä. Muistan joskus itsekin lukeneeni netistä kerrostalokyttääjät -sivustoa, mutta en tiedä onko se enää toiminnassa (enkä jaksa alkaa etsimään :D). Harva meistä on varmasti välttynyt vähintäänkin epäilyttäviltä naapureilta, mutta pakko myöntää ettei mun kohdalle ihan kauheasti ole sattunut kauheita naapureita. Käy lukemassa tuo mainitsemani Even postaus täältä.

Meillä on tällä hetkellä todella rauhallinen taloyhtiö. Asutaan pienessä kerrostalossa eli naapureita on vähän joka ilmansuunnassa. Suurin osa meidän rapun asukkaista on asunut talossa kymmeniä vuosia ollaanhan mekin täällä viihdytty jo seitsemän vuotta. Pahin tapaus on ehkä seinän toisella puolella asunut opiskelijatyttö, joka piti harva se viikonloppu bileitä ja jatkoja. Niin ja olihan sitten se pianon pimputtelija, joka hakkasi pianoaan aamusta iltaan niin, että lapsi heräsi jokaikinen kerta päiväunilta ja usein vielä yöuniltaankin. Kerran paloi käpy ja paukutin nyrkillä seinää ja huusin ”etkö sä ikinä lopeta!?”. Sen jälkeen pianoa soitettiin varsin säälliseen aikaan.

Meillä asui joskus nuorempana (olin ehkä 18) seinänaapurina silloisen asuinpaikan ala-asteen rehtorin äiti, joka luuli olevansa koko kylän ”ylimystöä”. Valitti aina kaikesta mahdollisesta. Yhtenä vappuna hän oli tehnyt isännöitsijälle valituksen, että meillä oli pidetty bileitä koko yö eikä hän saanut nukuttua. Mullapa vaan oli noin 20 todistajaa, että oltiin lähdetty jo 5 maissa illalla keskustaan, josta palattiin seuraavana aamuna vähin äänin viiden kuuden maissa. Että se niistä bileistä sitten. Aika hiljaista mummoa oli sen jälkeen, kun isännöitsijä oli keskustellut hänen kanssaan! Tuollaista valehtelua ja tarinoiden kertomista en siedä yhtään ja saipa mummokin tässä tapauksessa ihan kelpo opetuksen.

Toisessa talossa asui aikanaan kunnon koirien vihaaja. Hän teki meidän koirasta koko ajan ilmoituksia ja kirjoitteli uhkauslappuja ilmoitustaululle. Meillä oli talossa muuten todella hyvä henki, joten käytiin kyselemässä naapureilta, että onko meidän koirasta oikeasti ollut ongelmaa meidän poissa ollessa. Seinänaapuritkaan eivät olleet koskaan mitään kuulleet. Kerran tämä mies sitten pudotti meidän postiluukusta lapun, jossa uhkaili jälleen oikeustoimilla sun muilla. Oli kuulemma ottanut yhteyttä lakimieheensä ja hoitaa meidän koiran lopetettavaksi. Otin lapun ja menin hänen ovelleen. Sanoin, ”nyt tämä saatanan leikkiminen loppuu tähän paikkaan. Me ollaan puhuttu koko talon asukkaiden kanssa eikä kukaan ole kuullut yhtään mitään. Niin että missä homma oikein kiikastaa?”. Meni äijä hiljaiseksi. Sen jälkeen ei enää lappuja tullut ja tyyppi kulki seiniä pitkin aina vastaan tullessaan.

Nykyisessä talossa ehkä pahin juttu on se, että joku siirtelee vielä kosteana olevat pyykit omiensa tieltä pinoihin pyykkinarujen päihin. Ja sitte on tämä asia, joka on tänä kesänä ärsyttänyt enemmän kuin mikään aikoihin, mutta siitä lisää alla olevalla videolla! Toivottavasti tykkäätte 🙂

Onko sulla ollut ongelmia naapureiden kanssa?

Edellinen postaus: Miksi aina pitää jännittää!?

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka